Vuodenvaihteeseen ajoittunut Poets-tarinan lähettäminen aiheutti minussa hieman sekalaisia tuntemuksia. Ensin innostuin asiasta, ja hetken päästä alkoi taas hirvittää. Aivan loppuun asti pohdin, että lähettäisinkö sinne yhtään mitään.. mutta sitten mietin, että enhän minä voinut jättää tilaisuutta käyttämättäkään, kun sellainen oikein tarjottimella ojennettiin. Siispä lähetin. Harmillisesti lähettämäni "tiivistelmä" jäi vähän pintaraapaisuksi, vaikka olisin halunnut panostaa siihen enemmän. Mutta erinäisistä yrityksistä huolimatta en vain pystynyt jäsentämään tarinaani kokonaisuudeksi. Höh. Mahtoiko kirjoittamisen vaikeus johtua enempi tästä väsymykstä ja flunssasta, vai siitä, etten (vielä?) kunnolla pystynyt käsittelemään oman elämäni viime vaiheita, koska kaikki oli vielä niin tuoretta. Onhan kaikki toki jo kertaalleen kirjoitettu, mutta kovasti sirpaleisena nämä asiat täällä blogissa ovat. Huoh. No, ei auta, nyt tehty mikä tehty ja siihen on tyytyminen. Urheilija sanoisi tähän, että "parhaani tein, katsotaan mihin se riittää". Itsekritiikkiäkö? Niin varmasti. Epävarmuutta? Sitäkin. Ainakin jännittää ihan pirusti koko juttu... äääääh.

Noh, vaikka vähän hirvittää "paljastaa" itsensä tällä tavalla, niin kaikesta huolimatta seison tukevasti kirjoitusteni takana. Tämä on minun totuuteni, ja haluan jakaa sen teidän kanssanne. Toivotan projektitiimille hauskoja lukuhetkiä. :-)


Reality's so daunting, and I've got no way to explain

(PotF: Diamonds for Tears)