Uutta keikkaa odotellessani muistin, että blogistani puuttuu vielä yksi oleellinen kirjoitus - nimittäin tarina siitä, kun (melkein) kohtasin pojat.

Imatran keikan jälkeen olin heti ensimmäisen tilaisuuden tullen sännännyt ostamaan Revolution Rouletten. Harmikseni en päässyt samantien uudelle keikalle Tammerfesteille, vaan jouduin lähtemään heti seuraavalle työmatkalleni Jyväskylään. Pikavisiitti kotiin oli entisestään vahvistanut uskoani siihen, ettei nykyinen elämäni ollut sitä mitä halusin. Kun sitten istuin yksin hotellihuoneessani levyä kuunnellen, Where Do We Draw the Line oli se biisi, joka sai minut lopullisesti vakuuttuneeksi siitä että elämääni oli tultava muutos. Kuuntelin kappaleen illan aikana varmaan parikymmentä kertaa putkeen ja itkin yksin hiljaisen päätökseni kanssa.

So why do we keep up this charade
How do we tell apart the time to leave from the time to wait

(PotF: Where Do We Draw the Line)


Seuraavana aamuna koetin reipastua, sillä olin luvannut lähteä kaupungissa asuvan sukulaismiehen kanssa terassille istumaan. Minun piti olla työpaikallani vasta illemmalla, joten meillä oli aikaa nauttia kauniista kesäpäivästä. Iltapäivällä sukulaismies alkoi tehdä lähtöä kotiinsa, ja minä päätin suunnistaa Memphikseen syömään ennen työpäivän alkua. Ravintolan kulmalla huomasin tutun hahmon ja jähmetyin: Einari! Mitä hittoa se täällä teki?! Vasta muutama päivä aikaisemmin olin käynyt Einarin juttusilla. Aika hauska sattuma sekin: Olin juuri Imatralla odottamassa keikan alkua, kun Kaljakaveri yllättäen soitti. Kun hän kuuli missä olin, sain käskyn marssia mikseripöydän taakse kertomaan Einarille terveisiä. Olivat kuulemma kollegoja, kavereita ja melkein naapureitakin. Hetken aikaa ihmettelin paikoillani, mutta kun luurin päästä kuului toinen käsky ja sen perään liuta kaveriin sopivia tuntomerkkejä (mulla ei silloin ollut aavistustakaan kuka Einari oli), niin eihän siinä auttanut kuin mennä.

Nyt sama mies sitten seisoi siinä ravintolan ulkopuolella, ja ympärillä parveili muitakin bändin henkilökunnan näköistä porukkaa. Kun kävelin ovea kohti, näin kun Jaska tuli jostain ja pujahti sisään. Kun astuin ravintolaan, minulle paljastui, että koko bändi istui siellä nurkkapöydässä. Siis mitä ne täällä?? Olisiko jossain lähellä keikka?? Innostuin, pelästyin ja kävin läpi varmaan kaikki mahdolliset tuntemukset maan ja taivaan väliltä siinä samassa silmänräpäyksessä. Hetken aikaa meinasin jopa joutua pienoisen paniikin valtaan ja juosta pois. Mietin, että minulla oli tasan kolme vaihtoehtoa: 1) astella rohkeasti poikien luo heitä moikkaamaan, 2) joutua ihan oikeasti paniikkiin ja juosta pois, tai 3) toteuttaa alkuperäinen suunnitelma ja istua rauhassa pöytään syömään. Ykkösvaihtoehto houkutteli, kakkonen meinasi ottaa minusta ylivallan, ja kolmoseen olin aivan liian hermostunut. Imatran keikalla ja edellisenä iltana valloilleen päässeet tunteet tulvahtivat pintaan niin voimakkaina, etten ollut ikinä kokenut mitään sellaista. Tarvitsin aikalisän! Kun sitten hermostuksissani säntäsin alakerran vessaa kohti, meinasin rappusissa juosta suoraan Kapun syliin.

Hetken rauhoituttuani totesin, että minun oli ihan pakko saada tietää, missä seuraava keikka olisi. En kuitenkaan uskaltanut mennä bändin poikien juttusille, enkä oikeastaan edes halunnut häiritä heidän ruokarauhaansa. Siispä marssin hieman sivummalla istuneen Einarin luokse. Ihmettelimme siinä hetken aikaa maailman pienuutta ja viime päivien "törmäilyjämme", mutta valitettavasti Einari kertoi heidän olevan vain ohikulkumatkalla. Illan keikka olisi Iisalmessa, mutta sinne minulla ei ollut mitään mahdollisuutta lähteä. Olin harmissani, ja Einaria selvästi vähän huvitti minun tohkeiluni bändin takia. Jänistin niin totaalisesti, etten saanut huikattua pojille viereiseen pöytään edes moita.

Jäin kuitenkin syömään, mutta eihän siitä mitään tullut! Tilaamani pasta-annos kylmeni puolittain lautaselleni, koska en kerta kaikkiaan saanut sitä alas. Käteni tärisivät, sydän pamppaili, henkeä ahdisti ja ruoka meinasi tarttua kurkkuun. En vielä tänäkään päivänä käsitä, mitä minulle silloin tapahtui, ja mistä se kaikki johtui. En ole eläessäni kokenut mitään niin voimakasta fyysistä reaktiota. Kyse ei ollut mistään tyypillisestä fani-ilmiöstä, sillä sellaisista jutuista en ole koskaan piitannut. Tässä oli kyse jostain paljon isommasta: suurista tunteista, koko elämästä - juuri roihahtaneesta rakkaudesta. Olisin kyllä mieluusti kertonut pojille heidän saaneen tukijoukkoihinsa uuden uskollisen jäsenen, mutta en vain pystynyt. En vielä. Tämä kohtaaminen tuli minulle aivan liian pian. Kaikki omaan elämään ja bändiin liittyvät tapahtumat olivat vielä aivan liian tuoreita, ja minä vielä aivan liian sekaisin tunteineni.

Touching divine, for me it has only your face
I'm looking to find pieces of wisdom I've misplaced

(PotF: Delicious)