On se kumma miten fiilikset voi heilahtaa täysin laidasta toiseen kahtena peräkkäisenä iltana...

Ensimmäinen ilta - oijoijoi!!! Tuona taivaallisena iltana minun oli tarkoitus mennä yksin katsomaan Happoradion keikkaa. Ennen keikkaa minulle kuitenkin tarjoutui yllättävä tilaisuus miellyttävään tapaamiseen. Vanha ystävä yli kymmenen takaa oli sattumalta liikenteessä ja halusi vaihtaa kuulumisia, kun kuuli että olin paikkakunnalla. Mies, jonka opiskeluaikana olisin aina halunnut, mutta jota en kuitenkaan koskaan kokonaan saanut - muuta kuin hyväksi ystäväksi. Ja sellaiseksi hänet otinkin mielelläni - mieluummin kuin en elämääni ollenkaan. Tapaaminen osoittautui ihanaksi, ja ikävä oli ollut molemminpuolinen. Hassua, että emme kumpikaan edes muistaneet, milloin olimme viimeksi nähneet kasvotusten. Olosuhteiden vuoksi viime kerrasta oli vierähtänyt ainakin pari vuotta, todennäköisesti vieläkin enemmän. Mutta kun sitten istuimme tuopposen ääressä juttelemassa, kaikki oli yhtäkkiä niin kuin ennenkin. Tuntui kuin olisimme nähneet vasta viime viikolla. Mikään ei ollut muuttunut - jos nyt ei lasketa miehen silmäkulmiin ilmestyneitä, charmia vain entisestään lisääviä naurunryppyjä ja minun lantionseudulleni kertyneitä muutamia lisäkiloja. Mutta päällisin puolin kaikki oli kuin ennenkin. Kaikki oli niin mukavaa, leppoisaa, tuttua ja turvallista, mutta ah niin hurmaavaa... huoh.  :-)

Stay, I need you here for a new day to break
Stay, I want you near, like a shadow in my wake

(PotF: Stay)


Pienellä ylipuhumisella sain kuin sainkin seuralaiseni lähtemään mukaani keikalle - eihän mukavaa iltaa raaskinut keskenkään lopettaa. Sitten vaan hyvää livemusaa hyvässä seurassa, hyvää sidukkaa siemaillen - voisko olla parempaa? Bändin piti olla molemmille vain pintapuolisesti tuttu, mutta yllättäen ilta menikin biisejä bongatessa: "Hei, mä tiedän tän!"... "Ai tääki on näitten!". Voi sitä rock-sivistyksen riemua. :-) Myöhemmin illalla kävin huikkaamassa pikaiset heipat paikalla olleille keikkatutuille - ensimmäinen kohtaaminen sitten riehakkaan Tavastia-illan - ja sen myötä sain karistettua ne viimeisetkin morkkiksen rippeet mielestäni. Oli mukava huomata, ettei porukka katsonutkaan karsaasti viime kerran hyperaktiivisuuttani, vaan kuittasi sen lähinnä huumorilla ja keskieurooppalaisella suhtautumistavalla: kerrankos sitä hiprakka lipsahtaa blaun puolelle & could happen to anyone. Sitä paitsi, sillä kertaa oli muiden vuoro olla vauhdissa, ja minä sain vuorostani ottaa vastaan hilpeitä halauksia ja höpötyksiä... ;-)

Loppuillaksi päädyin vielä takaisin hurmaavaan herraseuraan, josta en sitten raaskinutkaan ihan heti päästää irti... vaikka eipä tuo karkuun yrittänytkään. Lainaahan se kaikki vain oli ja kesti vain pienen hetken, mutta toisaalta mitään sen enempää en nyt kaipaakaan. Oli ihanaa pitkästä aikaa tuntea onnea. :-)

Unpredictable fortune, my past, lights up my future, at last, ending my torture

(PotF: Gravity)


Mutta mutta.... olis taas pitänyt tajuta lopettaa ajoissa ja lähteä heti sen illan jälkeen hyvillä mielin kotiin. Mutta kun sitä on tällainen ylipuhuttavissa oleva ja matkalaukusta elävä irtolainen, jolla ei vielä kaiken lisäksi ollut minnekään kiire sinä viikonloppuna, niin tietenkin ystävä H. sai taivuteltua minut jäämään vielä toiseksi illaksi hauskaa pitämään. Tai ainakin niin oli tarkoitus. Toisin kuitenkin kävi. Toisen illan bilepaikkana oli Flamingon ruotsinlaiva-inferno, ja käynnissä tietysti pahin pikkujouluaika... ja meikäläiseltä paha virhearviointi. Paikka oli läpeensä täynnä pikku-pikku-hepeniinsä pukeutuneita pikkujoulubimboja ja toinen toistaan törpömpiä, kaljan avulla egoaan kasvattaneita tunkeilevia känniääliöitä, joiden epätoivoisia iskuyrityksiä sai jostain syystä väistellä myös tällainen ei-niin-pynttäytynyt ja ei-ollenkaan-juhlatuulella ollut täti-ihminen. Mitäpä muuta? Pariin otteeseen sain kaljat päälleni, ja kerran yks kokonainen äijänjärkäle kierähti pöydän ylitse ja mätkähti suoraan jalkojeni juureen lasinsirpaleiden lennellessä ympäriinsä.. Help! Mä oisin halunnut vaan kadota jonnekin ja olla rauhassa.

And I see that it makes me anti everything
And I see that it makes me want to shed my skin, shed my skin

(PotF: Psychosis)


Seurana ollut ystäväkin lähinnä ärsytti yrittäessään väkisin piristää ja repiä minua tanssilattialle heilumaan. Mutta kun fiilis oli mikä oli, niin eihän siinä tanssituttanut - ei, vaikka livemusiikkiakin oli tarjolla. Mutta soittamassa ollut pumppu oli keskinkertainen, vanhoista patuista ja parhaat päivänsä nähneestä kapakkalaulajattaresta koostunut coverbändi, joka ei ainakaan minussa herättänyt minkäänlaisia juhlatunnelmia. Kaiken pahan lisäksi bändi raiskasi mulle niin rakkaaksi tulleen You know my namen. OMG, antakaa mun kaikki kestää... Tää ei oo mun paikka, tulkaa hakemaan mut pois! Taisin selvitä illasta tervejärkisenä lähinnä GT:n avulla. Siinä sitten rötkötin lasi kädessä baarin lokoisalla sohvalla keskinkertaista livebändiä kuunnellen sekä hoippuvan ja massana vellovan juhlaväen touhuja huvittuneena seuraillen. Loppuillasta vielä ikävä taksiepisodi, lopullinen turhautuminen ja riita ystävän kanssa, niin johan oli helvetilllinen ilta purkissa. Jos se minusta on kiinni, niin never again!

Miten sitä voikin tippua niin rankasti takaisin maan pinnalle ja jopa sen alle? Rytinällä taivaasta suoraan manalaan. Eihän sitä tietenkään aina voi olla hienoa ja huikeata, koska sen jälkeen mitkään hyvätkään jutut ei enää tuntuis miltään. Mutta tuollaisen illan olisin mieluusti jättänyt kokonaan kokematta. Ei kai tässä auta kuin turvautua taas musiikilliseen pelastajaansa ja koettaa ajatuksissaan palata takaisin mukavampiin päiviin...

Is there a hero somewhere, someone who appears and saves the day
Someone who holds out a hand and turns back time

(PotF: Locking Up the Sun)


Ja onhan sellainen sankari olemassa - tai oikeastaan sankarijoukko. Tämän päivän Voicen telkkarikeikan jälkeen aurinko paistaa taas. :-)