Palasin juuri kotiin työmatkaltani. Junassa istuessani aloin vihdoin tuntea - jotain. Ensimmäinen tunne oli pahoinvointi, joka tosin johtui keinuvasta Pendolinosta eikä mistään muusta. Olin ajankulukseni lueskellut lehteä siitä huolimatta, että tiesin taipumuksestani matkapahoinvointiin.

Hetken päästä minut kuitenkin täytti toisenlainen pahanolontunne. Junan kuljettaja kuulutti jonkun jääneen junan yliajamaksi, mistä syystä matkamme viivästyisi jonkin verran. Tunsin pahaa oloa tuon päättyneen ihmiselämän vuoksi. Mietin, mikä hänen elämässään mahtoi olla niin huonosti, ettei muuta vaihtoehtoa enää ollut. Ettei hänellä ollut ketään tai mitään, johon hän olisi voinut turvata suuressa hädässään: sukulaista tai ystävää, Jumalaa - tai edes musiikkia.

D' you breath the name of your saviour in your hour of need..

(PotF: Carnival of Rust)


Vaikka tunsin samalla pahaa oloa myös oman päättyneen ihmissuhteeni vuoksi, silti koin olevani onnekas. Loppujen lopuksihan minulla oli asiat ihan hyvin. Tai ainakin tulisi olemaan, kunhan selviäisin keikkein raskaimmasta vaiheesta. Minulla oli hyvä tukiverkosto, johon saattaisin turvata pahan paikan tullen: äiti, ystävät, blogi, musiikki... Tiesin, ettei elämä yhteen eroon päättyisi. Tässä päättyisi vain yksi elämän vaihe.

Sääli vain, etteivät kaikki ole löytäneet omaa pelastajaansa.