Niin sitä vaan elämä heittää, ja tunnetila voi vaihtua toiseksi ihan silmänräpäyksessä...

Eilen nimittäin sanottiin ääneen Ne Sanat. Ne on lausuttu pariin otteeseen joskus aikaisemminkin, mutta silloin niitä ei joko sanottu tarpeeksi tosissaan, tai sitten aika ei vain ollut vielä kypsä..Mutta siis eilen. Lyhyen keskusteluyrityksen ja vähän pidemmän molemminpuolisen vänkäämisen jälkeen Isäntä oli se, joka nuo sanat lausui: "Ehkä on parempi, että sä vaan hankit itselles uuden kämpän. Loppuu tämä... en tiedä mikä tässä edes loppuu."

Today, it's in the air again today, another incident that just went off...

(PotF: The Ultimate Fling)


En osaa edes kuvailla sitä, mikä tunne minulla oli päällimmäisenä nuo sanat kuultuani. Se ei ollut helpotus, ei suru, ei ilo, ei järkytys... En tiedä mikä se oli. Koko edeltävän keskustelun ajan päässäni oli soinut "King of Fools": Cos what I feel is the only truth for me... Se jankkasi päässäni yhä uudestaan ja uudestaan ihan kuin joku mantra, jonka avulla yritin vakuutella itselleni, että minä olin tässä se joka oli oikeassa. Itsepäisesti pidin edelleen kiinni siitä ajatuksesta, että minä en ollut syypää siihen, että tähän oltiin tultu. Vaikka mitä väliä sillä oikeastaan oli? Mitä väliä enää? Jokin raja kai oli ylpeydelläkin.

Kuitenkin jokin pieni osa minussa pani jopa hanakasti vastaan, enkä oikein saanut sanottua mitään takaisin. Olin vain aivan hiljaa ja tuijotin eteeni. Ehkä reaktioni johtui siitä, kuka nuo sanat sanoi. Ehkä olin mielessäni kuvitellut sanovani ne itse - jonain päivänä sitten kun olin valmis. Vaikka mitä väliä silläkään oli? Ehkä Isäntä teki meille suuren palveluksen, kun ymmärsi lopettaa molemminpuolisen kidutuksen ajoissa. Minä olisin sitä vielä pitkittänyt. Joku saattaa ihmetellä, että miksi ihmeessä? Samaa mietin itsekin eilen, ja jopa kerroin sen Isännälle. Kaikki olisi ollut niin helppoa, jos hänessä miehenä olisi ollut jotain vikaa: juopottelua, väkivaltaisuutta, pettämistä... Mutta kun ei ollut. Minulla ei varsinaisesti ollut mitään syytä lähteä. Oli vain oma tyytymättömyys nykyiseen elämäntilanteeseen, ja se, etten loppujen lopuksi ollutkaan täysin onnellinen tämän ihmisen kanssa. Olisiko se ollut riittävä syy? Ehkä. Mutta silti olisin tuntenut itseni luovuttajaksi. Epäonnistujaksi.

Can you gimme a reason, movin' into grey
Something I can hold on to at the end of the day
Cos I can't move on till I know what's the deal

(PotF: The Ultimate Fling)


Isäntä kuitenkin päätti toisin ja tuli puolitiehen vastaan. Olinhan minä tätä toisaalta osannut odottaa. Ja olihan se ihan hullua että ylipäätään vielä yhdessä yritimme, kun oikeasti kumpikin oli lakannut yrittämästä jo aikoja sitten.

So why do we keep up this charade...

(PotF: Where Do We Draw the Line)


Mutta jostain syystä en pystynyt tuntemaan helpotusta. Mietin vain, että nytkö jo. Saattaa kuulostaa tekopyhältä, että sanon jotain tällaista kaiken sen jälkeen mitä olen blogissani kirjoittanut: että olin tehnyt päätökseni, että tämä ei ollut sitä mitä minä elämältäni halusin... Eilen kuitenkin mietin, olinko sittenkään vielä valmis kohtaamaan asian näin lopullisesti ja näin pian. Tuntuu, kuin jokin prosessi omassa sisimmässäni olisi vielä ollut kesken. Kun Isäntä sanoi, että tämä oli lopullinen päätös, ettei mitään muuta vaihtoehtoa ollut, oma järkeni sanoi ihan samaa, mutta tunne piileskeli pelkurimaisesti jossakin eikä suostunut tulemaan ulos piilostaan. Ehkä se tarvitsi vain aikaa. Pelonsekaisin miettein jäin odottamaan, millainen tuo esiin tuleva tunne lopulta olisi.

What does tomorrow want with me
What does it matter what I see
If we all walk behind the blind
Tell me where do we draw the line

(PotF: Where Do We Draw the Line)


Kävi miten kävi, tämän päätöksen kanssa on elettävä. Eilen päätimme vihdoin lakata huijaamasta itseämme ja toisiamme. Rajanveto on nyt konkreettisesti alkanut.