Eilisiltainen pelkoni osoittautui turhaksi, sillä tällä kertaa en pudonnutkaan ankeaan arkeeni korkealta ja kovalla ryminällä, vaan tavallista lempeämmällä tavalla. Liekö sitten ollut blogin vaikutusta, etteivät mielialani enää heittelehtineetkään äärilaidasta toiseen. Tunsin olevani henkisesti vakaampi kuin pitkään aikaan.

Isännän kotiintuloa ei silti voi kuvata miksikään riemastuneeksi jälleennäkemiseksi, kummankaan puolelta. Kuitenkin tunsin jotain outoa, pitkään kadoksissa ollutta rauhantahtoisuutta Isäntää kohtaan. Olin pitkästä aikaa jopa seurallinen ja hyväntuulinen. Molemminpuolisen kyräilyn ja väistelyn sijaan menin kerrankin häneen luokseen viettämään yhteistä aikaan ja rupattelin iloisesti viikonlopun kuulumisista. Yritin myös sopia tulevista kodinhoitoon liittyvistä asioista - rakentavassa hengessä. Ja kaikki tämä ihan omasta halustani eikä pelkästä velvollisuudentunteesta! Olin hämmästynyt.

Illan ratoksi siistimme kodissa ympäriinsä lojuneita tavaroita takaisin oikeille paikoilleen. Hetken päästä toisesta huoneesta kuului utelias ääni: "Mitä sä hyräilet?". Siis herttinen sentään, minähän hyräilin! Minä, alakuloinen, masentunut ja elämässäni kaikkeen kyllästynyt ihminen hyräilin, ja vieläpä kotitöitä tehdessäni!! Miten se oli mahdollista??

"Poetsia hyräilen", huikkasin takaisin, "Fragilea".

Niinpä. Eilisen kirjoitukseni jälkeen tuo kaunis ja lohtua tuova kappale oli jäänyt soimaan päähäni, ja ilmeisesti sen sanoma oli pikku hiljaa alkanut toteuttaa itseään minussa.

Oh now don't you worry
There's no need to be sorry
There's still time to step lightly

(PotF: Fragile)