Sunnuntaina kävin katsomassa ensimmäistä tarjolla ollutta asuntoa. Halusin aloittaa etsinnän niin pian kuin mahdollista, jotta ehtisin nähdä ja vertailla useita eri asuntoja ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Mieli oli kieltämättä haikea, sillä asuntoesittelyyn meneminen sai eron tuntumaan heti paljon konkreettisemmalta kuin se oli tähän mennessä tuntunut. Kysyin, halusiko Isäntä lähteä mukaani ikään kuin henkiseksi tueksi, mutta ei hän halunnut. Se olisi kuulemma tehnyt liian kipeää, ja kyllähän minä sen toisaalta ymmärsin. Tämä ei ollut yhteinen projektimme, vaan yksin minun.

Lähdin esittelyyn toiveikkaana, sillä puhelimessa esittelijän antama kuvaus asunnosta oli kiinnostava ja sijaintikin ihan kelpo. Ei ihan parhaalla alueella, mutta juuri oikealla suunnalla, siellä missä minäkin harrastusteni puolesta liikuin. Kun tapasin esittelijän ja pääsimme asuntoon, minua kuitenkin kohtasi suuri pettymys. Asunto oli kuvissa näyttänyt ihan mukavalta, mutta todellisuus oli jotain ihan muuta. Kylpyhuone, lattiat ja kaapistot olivat vanhat ja huonokuntoiset, seinien tapetit repsottivat, ja lisäksi asunnon nykyisen asukkaan kissa oli jättänyt jälkiään sinne sun tänne. Enkä nyt puhu vain kynnenjäljistä, vaan aivan varmasti myös nurkat olivat saaneet osansa kissaeläimille tyypillisistä merkkausjäljistä - sen verran pinttynyt tuoksahdus asunnossa vallitsi. Tämä tulikin jo nähtyä, kiitos ja näkemiin.

Olin tietenkin pettynyt ja vähän peloissani siitä, että mitä jos kaikki tarjolla olevat asunnot olisivat tätä luokkaa. Mutta ei kai sentään, tämähän oli vasta ensimmäinen tarjokas. Harvoin kai heti ensimmäinen tarjokas osuu kohdalleen. Onneksi minun ei tarvinnut tehdä päätöksiä heti, vaan saatoin jatkaa etsintöjä. Tällä hetkellä en vaan ollut kovin innostunut asiasta. Huokaus. Kuinkahan monta esittelyä tässä pitää vielä koluta läpi, ennen kuin vastaan tulee jotain sopivaa?