Nonni, oliski ollut liian hyvin. Että sitä vaan ottais ja eroais ja aloittais elämänsä alusta puhtaalta pöydältä ja jatkais eteenpäin onnellisena ihan kun ei mitään. Eikä muka kävis minkäänlaista kriisivaihetta siinä välissä. Olinpa hölmö, kun sitä niin helpoksi kuvittelin. Pikkuhiljaa tajuntaani on kuitenkin alkanut iskeytyä hieman karumpi todellisuus. Ja mä oireilen sen mukaisesti. Voi paska.

En mä mitään menetettyä sure, siitä ei ole kyse. Mä olen vaan yksinäinen. Liian kiireinen. Turhautunut asioihin. Ja niin väsynyt. Koko eron jälkeisen ajan viipotin työn ja harrastusten takia ympäriinsä, niin etten ehtinyt kunnolla pysähtyä ajattelemaan uutta elämäntilannettani. Halusin nähdä vain asioiden positiivisen puolen, keskityin pitämään hauskaa, hössötin uusien kivojen juttujen parissa ja tuudittauduin siihen uskoon, että kaikki oli nyt hienosti. Ja niin oikeastaan olikin. Mutta toisaalta kuitenkaan ei.

Happy till the next deterioration..

(PotF: Psychosis)


Vähän aikaa sitten mulla meni yksinkertaisesti liian lujaa. Pakenin todellisuutta repimällä itseäni koko ajan erinäisiin juttuihin. Ja sitten kun jokin hässäkkä oli ohitse ja tilanne rauhoittui, niin todellisuus iski kuin pölkyllä päähän ja lamautti ihan totaalisesti. Tekemättömiä hommia oli vaikka muille jakaa, mutta kaiken tuon kaaoksen keskellä olin niin sekaisin etten tiennyt mistä päästä aloittaisin. Kaiken kiireen ja sähellyksen keskellä en yhtään ehtinyt keskittyä uuden elämäni rakentamiseen. Nyt kun minulla vihdoin olisi hetki aikaa, minua ei yhtäkkiä enää huvita.

And I see that it makes me anti everything
And I see that it makes me want to shed my skin, shed my skin

(PotF: Psychosis)


Pahinta on, että olen alkanut suhtautua tiettyihin asioihin välinpitämättömästi. Minulle ennen niin tärkeät jututkaan eivät nyt jaksa kiinnostaa. Olen laiminlyönyt harrastuksiani, jotka ennen olivat minulle intohimo. Tanssitunneillakaan en ole käynyt enää aikoihin. Mitäs sitten, tulipahan maksettua tyhjästä. En ole ollut yhteydessä ystäviini, joiden kuvittelin olevan tärkein tukiverkkoni tässä uudessa elämäntilanteessa. En ole jaksanut pitää huolta uudesta kodistani enkä liioin itsestäni. Blogissakaan en ole saanut aikaisesi vähään aikaan käydä. Järki sanoo, että pitäisi olla aktiivinen ja jatkaa sinnikkäästi eteenpäin, hakeutua ihmisten pariin, puhua ystävien kanssa, liikkua, ulkoilla ja mitä vielä... mutta jotenkin mä olen niin haluton tekemään asioille mitään. En vaan jaksa ottaa itseäni niskasta kiinni, enkä edes halua jaksaa. Haluan vain riutua omassa säälittävyydesäni, käpertyä kuoreeni, olla tekemättä mitään ja näkemättä ketään.

Vai haluanko oikeasti? Ehkä hetkellisesti, mutta en sitten kumminkaan. Olen vain kyllästynyt olemaan vahva. Olen aina ollut se vahva persoona, joka on tottunut pärjäämään ja selviämään - vaikka sitten yksin. Tai ehkä olen vain esittänyt olevani sellainen. Ja sen seurauksena kaikki ihmiset luulevat minun olevan sellainen eivätkä ehkä siksi osaa huolestuneina kysellä perään. Enkä minä osaa pyytää apua. Mutta oikeasti en enää jaksa enkä halua olla vahva ja pärjätä yksin. Tällä hetkellä haluasin vain taantua avuttoman lapsen tasolle ja luistaa kaikesta vastuusta. Haluaisin, että kerrankin joku pitäisi minusta huolta ja kantaisi eteenpäin. Joku muukin kuin musiikki. Joku ihan elävä olento...

If you're scared, I'm here beside you,
If you get lost I'm here to guide you,
And I'll give you peace when peace is fragile

(PotF: Fragile)