Yeah decency, she done left our home
On her rollerskates, so I guess she's pretty far gone

(PotF: More)


Voi luoja tätä eron aiheuttamaa hulluutta! Mä en kestä enää yhtään tappelua yhdestäkään tavarasta! "Toi on mun!" Tuosta lauseesta on tullut mulle jo kirosana. Miten yksi lause voi aiheuttaa niin paljon mielipahaa, väittelyä, hampaiden kiristelyä, ja tuhota pikkuhiljaa ne vähäisetkin kunnioituksen rippeet, jotka meillä on toisiamme kohtaan. Ja kaikki ihan turhaan. Mä en todellakaan halua viedä miehen asunnosta yhtään ylimääräistä tavaraa, mutta se kyllä sapettaa, että kun yritän viedä omani pois, niin ruvetaan melkeinpä varkaaksi syyttelemään.

Onneksi tässä on kyseessä vain avoero, niin että kaikki on joko selkeästi "sun", tai "mun", mutta ei "meidän". Ja onneksi meille ei ole ehtinyt kertyä juurikaan yhteistä omaisuutta: On vain ne huonekalut, kodinkoneet, astiat ja muut tavarat, jotka ovat peräisin jomman kumman aikaisemmasta elämästä. Ne ovat sattuneet sopimaan myös meidän yhteiseen kotiimme ja riittäneet tähän asti hyvin, niin ettei ole ollut tarvetta tehdä uusia yhteisiä hankintoja. Onneksi!! Hassua on, että vuosien aikana emme ole saaneet edes yhteisiä lahjoja. Nekin ovat olleet selkeästi jommalle kummalle suunnattuja, tai sitten jotain helposti jaettavia juttuja, joista jää molemmille omansa. Ilmeisesti sukulaiset ovat olleet tässä asiassa kaukaa viisaita.. ;-)

Tästä huolimatta tavaroiden jakaminen tuntuu olevan kaikkea muuta kuin helppoa. Eilen pahoitin mieleni totaalisesti, kun mies tuli syynäämään jo kertaalleen pakkaamiani laatikoita. Hän halusi ihan tosissaan tarkastaa, miten paljon hänelle kuuluvia tavaroita olin pakannut mukaani. Siis oikeasti! Siinä hän ihan avoimesti silmieni alla nosteli laatikon päällimmäisiä tavaroita ja koetti kurkkia, mitä niiden alle oli "piilotettu". Minusta se oli todella loukkaavaa. Kaiken lisäksi homma sai jo naurettaviakin piirteitä, koska kyseisessä laatikossa oli keittiön tavaroita, joihin mies ei ollut monen vuoden aikana koskenutkaan, tai joiden olemassa olosta hän ei edes tiennyt! Käskin hänen lopettaa laatikon pelkomisen. En siksi, että minulla olisi ollut jotain salattavaa, vaan siksi, että laatikossa sattui olemaan helposti särkyviä astioita, jotka olin tietenkin tavallista huolellisemmin paketoinut, suojannnut ja asetellut tarkasti niille sijoilleen. Ei niitä saanut mennä möyhimään, tai joutuisin pakkaamaan ne kokonaan uudestaan.

More, just to be sure
I got what I wanted, so naturally I want more

(PotF: More)


Mutta siitäkös epäilyt vain vahvistuivat:

- "Mitä siellä laatikossa oikein on?"
- No, siellä ovat minun lautaseni ajalta ennen meitä. Ne, joita emme ole koskaan edes käyttäneet. Ja sitten siellä on minun kahviastiastiastoni.
- "Mitä, onko sinulla muka kahviastiasto? Minkälainen? Mistä sen otit?"
- No, se valkoinen kahviastiasto, jonka olen saanut lahjaksi sinun vanhemmiltasi. Tuolta kaapista sen otin. Ja katso, sinun kahviastiastosi on edelleen siellä tallessa, siihen en ole koskenut.
...

- "Mutta miksi se kahviastiasto on muka sinun eikä yhteinen? Kun se on kerta minun vanhemmilta saatu."
...

Siis voi luoja!! Jos jokin lahja oli hänen vanhemmiltaan saatu, niin ei kai se nyt automaattisesti tarkoita sitä, että hän voisi noin vain vaatia sitä itselleen. Kai silläkin on merkitystä, kenelle lahja on annettu ja minkälaisessa tilanteessa? En voinut uskoa, että jouduin perustelemaan asiaa yhä uudelleen ja uudelleen: Olin saanut kyseisen astiaston valmistujaispäivänäni, ja minun logiikkani mukaan minun työllä ja vaivalla puurtamani maisterinpaperit > minun juhlani > minun lahjani. Vai pettääkö logiikkani muka jotenkin? Sitä paitsi, miehellä oli jo yksi kahvistiasto, miksi ihmeessä hän nyt janosi minun ainoaani? Ahneuttaanko? Vai pelkästään minua kiusatakseen?

Cos I want more, cos I'm not sure
What I really wanted, so all I want is more

(PotF: More)


Tämä ei ollut ainoa kädenväännön kohde. Kippo toisensa jälkeen jouduin perustelemaan, miksi jokin oli minun eikä hänen. Yleensä kyse oli syntymäpäivälahjoista, jotka olin saanut joko hyviltä ystäviltäni, häneltä itseltään (joo, olin aina saanut enempi käytännön lahjoja...), tai sitten äidiltäni "pesämunaksi" kotoa pois muuttaessani. Tällaisilla esineillä oli minulle ennen kaikkea tunnearvoa, ja ne olivat minulle siksi tärkeitä. Ja siksi myös muistin niin tarkkaan niiden alkuperän. Mies ei tällaisia tietenkään muistanut, ja se on varmaan osasyynä hänen epäluuloihinsa. Mutta ei kai nyt ihan kaikkea voi muistamattomuuden piikkiin laittaa, sen verran tökeröä käytöstä ja ilkeitä vihjailuja sain osakseni. Hän sai minut tuntemaan, kuin olisin ollut varkaissa omassa kodissani.

Jotenkin tavaroista riiteleminen tuntui niin turhalta. Materiaahan se kaikki vain oli, eikä millään tavalla korvaamatonta. Monta kertaa mieleni teki tuhahtaa miehelle, että senkus pidät kaiken, jos se on sinulle niin tärkeää. Mutta valitettavasti minulla ei ollut varaa tehdä niin. Raha ja tavara eivät varmasti tee ketään onnelliseksi, mutta niiden puute kyllä tekee elämästä pirun paljon hankalampaa. Kyse ei nimittäin ollut mistään luksuksesta jota yritin haalia itselleni, vaan ihan jokapäiväisessä elämässä välttämättömistä käyttötavaroista, jotka olisin sitten kumminkin joutunut ostamaan. Ja sen olisin voinut tehdäkin, mutta valitettavasti minun oli ylpeyteni ja hermojeni sijaan aivan pakko ajatella myös kukkaroani. Minulla ei kertakaikkiaan ollut varaa antaa periksi.