Eilisen rankan päätöksen ja huonosti nukutun yön jälkeen heräsin tänään uuden elämäni ensimmäiseen päivään. Mikään ei edelleenkään tuntunut miltään, oli vain tyhjä olo.

Valitettavasti - tai onneksi - jouduin heti leikkimään reipasta ja lähtemään yön yli kestävälle työreissulle. Olin pakannut mukaani MP3-soittimen, jotta voisin varmasti kuunnella mielimusiikkiani aina kun siltä tuntui. Pakkasin mukaani myös vasta ostamani PotF-hupparin, joka oli niin lämmin ja pehmoinen, että se saisi symbolisesti toimia lohduttajanani. Se saisi pitää minut lämpimänä ja muistuttaa minua niistä vähistä hyvistä asioista elämässäni, kun maailma muuten tuntui niin kylmältä ja ankealta.

Päivällä seminaarissa olin yllättävänkin reipas ja aikaansaava. Tuntui vain hyvältä saada keskittyä työasioihin ja pitää itsensä kiireisenä, niin ettei ehtinyt murehtia omia juttujaan. Pitkän päivän jälkeen teimme porukalla pienen kävelylenkin seminaaripaikan luonnonkauniiseen ympäristöön, ja siinä vaiheessa pieni haikeus alkoi hiipiä puseroon.

Koko päivänä en saanut sanottua sanaakaan kenellekään eilispäivän päätöksestä. En saanut soitettua kenellekään, en edes äidilleni. Työkavereilleni en hiiskahtanutkaan asiasta, vaikka vietimme koko päivän yhdessä. Välillä huomasin vaipuvani jonnekin syviin apeisiin ajatuksiini, mutta silti mikään ei vielä tuntunut todelliselta. Tunne oli edelleen hukassa.

When darkness is no less than everything you've built become undone
There's no fight and no flight, disaster leaves your passion overrun

It's time to let go, it's time to carry on with the show..

(PotF: Dawn)