Viime viikolla äitini soitti. Oli huolissaan kun minusta ei aikoihin ollut kuulunut mitään. Kyseli miten menee. Että onko mikään muuttunut.

Innoissani kerroin hänelle, että olin alkanut puuhastella omia juttujani loputtoman ja yksinäisen kotona hissuttelun sijaan. Olin päättänyt alkaa taas elää, ja tällä kertaa omaa elämääni. Olin löytänyt uusia mukavia juttuja elämääni, alkanut aktiivisemmin pitää yhteyttä kavereihin, löytänyt jopa uusia mukavia tuttavuuksia. Tehnyt kaikkea sellaista kivaa, mistä itse tykkäsin.

Hetken päästä kuitenkin synkistyin, koska asialla oli tietenkin myös toinen puoli. Eihän parisuhteessa voi loputtomasti tehdä pelkkiä omia juttujaan ilman, että loukkaa toista? Monet riidat ja sanomiset olin toiminnallani saanut aikaiseksi, monta kertaa olin pahoittanut Isännän mielen. Minusta oli tullut itsekäs paskiainen, joka oli alkanut pyöriä vain oman napansa ympärillä. Ja oikeastaan en edes välittänyt. Tähän asti minä olin aina ollut se, joka teki kaikki kompromissit ja luopui itselleen tärkeistä asioista. Mutta jumankauta, en enää! Olin päättänyt kääntää elämäni suunnan kohti parempaa ja siitä olin iloinen. Silti kaikkea viime aikaista toimintaani leimannut äärimmäinen itsekkyys tuntui minusta pahalta.

Äidin reaktio oli kuitenkin yllätys: hän ilahtui. Tässä asiassa hän halusikin minun olevan itsekäs. Hän sanoi jo pitkään miettineensä, että ansaitsisin parempaa. Tuntui hyvältä kuulla, etten ollut ajatusteni kanssa yksin, että joissakin tilanteissa oli oikein ajatella ensisijaisesti omaa etuaan. Ihan kuin olisin saanut häneltä siunauksen tälle matkalleni kohti uutta ja tuntematonta: Saan olla itsekäs. Olematta silti paskiainen.

Kiitos äiti!