Po(e)tuttaa!

Mikä tunne tää nyt on??

2009-01-28T00:59:01+02:00

Häkellyttää, hihityttää, hymyilyttää, värisyttää, mietityttää, ihmetyttää... joo, ja aiheuttajana yks ja sama ihminen. Voisiko olla, että olisin pitkästä aikaa antanut itselleni luvan ihan pikkuisen ihastua? Äääh, eeeeei. Tai joo. Tai ehkä. Emmätiiä.

Jotakin siinä ihmisessä kuitenkin on, kun tuolleen mielessä pyörii eikä suostu lähteen pois. Päin vastoin lähetti tänään pari niiiiin suloista viestiä, et hui!!! Ihana. Ja mitä enemmän saan siitä tietää, sitä ihanammalta tyyppi vaikuttaa. On itse asiassa aivan liian ihana ollakseen ees totta. Ei VOI olla totta. Huoh.

No joo, tarttis vissiin rauhottua. Oli pakko tulla tänne kirjottelemaan, kun ei enää tähän aikaa ollut ketään kelle soittaa ja ruotia asiaa. Ja ehkei vielä pitäisikään. Ehkäpä olen tästä hetken ihan hiljaa ja kuulostelen vähän lisää omia tuntemuksiani. Ja tietty sen.

Enkä mä oikeesti vielä tässä vaiheessa osaa mitään sen enempiä odottaa, mut onpa mukava tunne pitkästä aikaa. Kummasti sitä taas huomaa olevansa elossa. :-)

Like gravity like love,
You get up after you fall

(PotF: Gravity)

Blogi vinksallaan

2009-01-28T00:26:01+02:00

Pitkästä aikaa täällä.. mutta oho, olipa mun blogi mennyt kummallisen näköiseksi noiden Vuodatuksen päivitysten jälkeen. Sivupalkin laatikot oli ihan vinksallaan, ja taustavärikin hävinnyt. :-/ Onneksi sain asian itse korjattua, niin ettei tarvinnut ottaa yhteyttä ylläpitoon tai pohjan tekijään. Kävin vain ottamassa tuon pohjan uudelleen käyttöön, niin johan meni asetukset oikein.

Pitäisköhän koettaa taas jotain kirjoitellakin..

Tarina on nyt jaettu ja pikkuisen hirvittää...

2009-01-01T20:40:00+02:00

Vuodenvaihteeseen ajoittunut Poets-tarinan lähettäminen aiheutti minussa hieman sekalaisia tuntemuksia. Ensin innostuin asiasta, ja hetken päästä alkoi taas hirvittää. Aivan loppuun asti pohdin, että lähettäisinkö sinne yhtään mitään.. mutta sitten mietin, että enhän minä voinut jättää tilaisuutta käyttämättäkään, kun sellainen oikein tarjottimella ojennettiin. Siispä lähetin. Harmillisesti lähettämäni "tiivistelmä" jäi vähän pintaraapaisuksi, vaikka olisin halunnut panostaa siihen enemmän. Mutta erinäisistä yrityksistä huolimatta en vain pystynyt jäsentämään tarinaani kokonaisuudeksi. Höh. Mahtoiko kirjoittamisen vaikeus johtua enempi tästä väsymykstä ja flunssasta, vai siitä, etten (vielä?) kunnolla pystynyt käsittelemään oman elämäni viime vaiheita, koska kaikki oli vielä niin tuoretta. Onhan kaikki toki jo kertaalleen kirjoitettu, mutta kovasti sirpaleisena nämä asiat täällä blogissa ovat. Huoh. No, ei auta, nyt tehty mikä tehty ja siihen on tyytyminen. Urheilija sanoisi tähän, että "parhaani tein, katsotaan mihin se riittää". Itsekritiikkiäkö? Niin varmasti. Epävarmuutta? Sitäkin. Ainakin jännittää ihan pirusti koko juttu... äääääh.

Noh, vaikka vähän hirvittää "paljastaa" itsensä tällä tavalla, niin kaikesta huolimatta seison tukevasti kirjoitusteni takana. Tämä on minun totuuteni, ja haluan jakaa sen teidän kanssanne. Toivotan projektitiimille hauskoja lukuhetkiä. :-)

Reality's so daunting, and I've got no way to explain

(PotF: Diamonds for Tears)

Uuden vuoden alku: hiljaisuutta, mietiskelyä ja pakkolepoa

2009-01-01T20:32:00+02:00

Vuosi vaihtui tällä kertaa ihan huomaamatta. Minua ei yksinkertasesti huvittanut tehdä mitään erityistä eikä mitenkään juhlistaa vuoden vaihtumista. Niinpä päätin skipata ystävä H:n kotibileet, jäädä kotiin ja hiljentyä päiväksi omaan rauhaani. Halusin rauhassa mietiskellä menneen vuoden tapahtumia, tehtyjä päätöksiä, suuria muutoksia ja uuden elämäni alkua. Sitä, mihin nyt oli tultu ja mitä mahdollisesti olisi edessä. Sitä, mitä lopulta halusin elämälläni tehdä. No, mitään suuria oivalluksia uudenvuodenaaton mietintähetkeni ei tuonut tullessaan (enkä sitä kyllä odottanutkaan), mutta oli ihan mukavaa hetkeksi pysähtyä viime aikaisen hulinan keskellä.

Ja hyvä että pysähdyinkin: uuden vuoden ensimmäinen päivä nimittäin valkeni massiivisen flunssan kourissa. Ei siis ihme, että viime päivinä on ollut "vähän" veto poissa. Olen tainnut tehdä pikkuisen liikaa töitä tuossa viime aikoina, ja koska en itse tajunnut levätä riittävästi, niin näköjään kroppa päätti pistää minut pakkolepoon. Levättävä siis on. Työnteko onkin ollut aika tuskallista, kun ajatus ei ole millään kulkenut tukkoisessa päässäni. Ja ajatustyötähän tuo minun työni ennen kaikkea on. Onneksi nyt on varaa vähän löysätä.

Otetaanpa sittenkin hiukan taaksepäin..

2008-12-20T19:25:00+02:00

... ja muutetaan vielä kerran tuota blogikuvausta. Nyt näyttää nimittäin siltä, että minun on pakko vielä vähäksi aikaa vaihtaa blogini ja koko elämäni teemabiisiä. Nythän blogikuvauksessa lukee näin:

Matkani ensimmäinen välietappi on nyt saavutettu. Tämän blogin ja musiikin voimalla olen jättänyt taakseni vanhan, ankean elämäni. Edessäni siintää uusi, valoisampi huominen.

A new light is warm, shining down on you after the storm
Don't mourn what is gone, greet the dawn

n' I will be standing by your side
together we'll face the turning tide

(PotF: Dawn)

Tästä lähtien aion elää täysillä tätä päivää ja ottaa tulevaisuuden vastaan avoimin mielin – mitä ikinä se minulle tuokaan. Rinnallani on edelleen rakas ystäväni musiikki. Poets. Maailman paras.

Mutta... eron ja muuton jälkeen uusi aamunkoitto näytti ehkä liiankin hyvältä. Nyt olen kuitenkin huomannut, että taisin nuolaista ennen kuin tipahtaa. Että on sittenkin vielä liian aikaista riemuita valoisammista ajoista. Siksi Dawn saa vielä hetkeksi väistyä ja jäädä odottamaan parempia aikoja. Otetaan biisi käyttöön sitten, kun sen aika oikeasti on.

Mutta mitä tilalle? No, onhan mulla varastossa Fragile. Siitä tulkoon mulle tämän ylimenovaiheen kestävä teemalaulu:

I said baby don't worry
Life will carry
Just take it slowly

Cos the love you used to feel is still there, inside
It may be the faded photograph, but I know you care, so don't hide
If you're scared, I'm here beside you,
If you get lost I'm here to guide you,
And I'll give you peace when peace is fragile

(PotF: Fragile)

Matkani kohti uutta ja parempaa tulevaisuutta on vielä pahasti kesken. Nyt on otettava rauhallisesti, edettävä pienin askelin ja luotettava siihen, että elämä kantaa. Huoh. Kun vain löytäisi jostain sitä tarvittavaa kärsivällisyyttä ja malttia...

Tietyt asiat eivät ole muuttuneet miksikään, ja edelleenkin minua kantaa eteenpäin musiikki. Poets. Yhä vain maailman paras. Mutta viime aikoina elämääni on tullut toinenkin rakkaus. Phoenix Effect. Erinomaisen lahjakas ja lupaava bändi, mahtava soundi (mistä isot krediitit tietenkin Kapulle), Jannen jumalainen lauluääni ja ihastuttava persoonallisuus. Ja, yllätys yllätys: Poets-Markon sanoitukset! Niiden annan kantaa minua eteenpäin.

I will let you carry me..

(Phoenix Effect: Carry me)

Oireilua

2008-12-20T19:22:00+02:00

Nonni, oliski ollut liian hyvin. Että sitä vaan ottais ja eroais ja aloittais elämänsä alusta puhtaalta pöydältä ja jatkais eteenpäin onnellisena ihan kun ei mitään. Eikä muka kävis minkäänlaista kriisivaihetta siinä välissä. Olinpa hölmö, kun sitä niin helpoksi kuvittelin. Pikkuhiljaa tajuntaani on kuitenkin alkanut iskeytyä hieman karumpi todellisuus. Ja mä oireilen sen mukaisesti. Voi paska.

En mä mitään menetettyä sure, siitä ei ole kyse. Mä olen vaan yksinäinen. Liian kiireinen. Turhautunut asioihin. Ja niin väsynyt. Koko eron jälkeisen ajan viipotin työn ja harrastusten takia ympäriinsä, niin etten ehtinyt kunnolla pysähtyä ajattelemaan uutta elämäntilannettani. Halusin nähdä vain asioiden positiivisen puolen, keskityin pitämään hauskaa, hössötin uusien kivojen juttujen parissa ja tuudittauduin siihen uskoon, että kaikki oli nyt hienosti. Ja niin oikeastaan olikin. Mutta toisaalta kuitenkaan ei.

Happy till the next deterioration..

(PotF: Psychosis)

Vähän aikaa sitten mulla meni yksinkertaisesti liian lujaa. Pakenin todellisuutta repimällä itseäni koko ajan erinäisiin juttuihin. Ja sitten kun jokin hässäkkä oli ohitse ja tilanne rauhoittui, niin todellisuus iski kuin pölkyllä päähän ja lamautti ihan totaalisesti. Tekemättömiä hommia oli vaikka muille jakaa, mutta kaiken tuon kaaoksen keskellä olin niin sekaisin etten tiennyt mistä päästä aloittaisin. Kaiken kiireen ja sähellyksen keskellä en yhtään ehtinyt keskittyä uuden elämäni rakentamiseen. Nyt kun minulla vihdoin olisi hetki aikaa, minua ei yhtäkkiä enää huvita.

And I see that it makes me anti everything
And I see that it makes me want to shed my skin, shed my skin

(PotF: Psychosis)

Pahinta on, että olen alkanut suhtautua tiettyihin asioihin välinpitämättömästi. Minulle ennen niin tärkeät jututkaan eivät nyt jaksa kiinnostaa. Olen laiminlyönyt harrastuksiani, jotka ennen olivat minulle intohimo. Tanssitunneillakaan en ole käynyt enää aikoihin. Mitäs sitten, tulipahan maksettua tyhjästä. En ole ollut yhteydessä ystäviini, joiden kuvittelin olevan tärkein tukiverkkoni tässä uudessa elämäntilanteessa. En ole jaksanut pitää huolta uudesta kodistani enkä liioin itsestäni. Blogissakaan en ole saanut aikaisesi vähään aikaan käydä. Järki sanoo, että pitäisi olla aktiivinen ja jatkaa sinnikkäästi eteenpäin, hakeutua ihmisten pariin, puhua ystävien kanssa, liikkua, ulkoilla ja mitä vielä... mutta jotenkin mä olen niin haluton tekemään asioille mitään. En vaan jaksa ottaa itseäni niskasta kiinni, enkä edes halua jaksaa. Haluan vain riutua omassa säälittävyydesäni, käpertyä kuoreeni, olla tekemättä mitään ja näkemättä ketään.

Vai haluanko oikeasti? Ehkä hetkellisesti, mutta en sitten kumminkaan. Olen vain kyllästynyt olemaan vahva. Olen aina ollut se vahva persoona, joka on tottunut pärjäämään ja selviämään - vaikka sitten yksin. Tai ehkä olen vain esittänyt olevani sellainen. Ja sen seurauksena kaikki ihmiset luulevat minun olevan sellainen eivätkä ehkä siksi osaa huolestuneina kysellä perään. Enkä minä osaa pyytää apua. Mutta oikeasti en enää jaksa enkä halua olla vahva ja pärjätä yksin. Tällä hetkellä haluasin vain taantua avuttoman lapsen tasolle ja luistaa kaikesta vastuusta. Haluaisin, että kerrankin joku pitäisi minusta huolta ja kantaisi eteenpäin. Joku muukin kuin musiikki. Joku ihan elävä olento...

If you're scared, I'm here beside you,
If you get lost I'm here to guide you,
And I'll give you peace when peace is fragile

(PotF: Fragile)

Todisteita elämästä ja elämyksistä ;-)

2008-12-20T18:15:00+02:00

Joskus tuntuu siltä, ettei mulla ole elämää. Etten ole vielä tehnyt tarpeksi juttuja. Täytyypä kiireesti tehdä asialle jotakin ja ottaa vahinko takaisin. Tähän kategriaan alan keräillä todisteita siitä, että elän:

- hauskoja tapahtumia ja kokemuksia
- livekeikkoja
- reissuja
- pitkään unohduksissa olleita ja uudelleen löydettyjä juttuja
- ja tietenkin ihan uusia, ensimmäistä kertaa koettuja juttuja

Tarinaa jaettavaksi? - Joo, olishan mulla..

2008-11-29T17:37:00+02:00

Olen nyt pikkuisen shokissa, niin etten oikein tiedä mitä tuumaisin... huomasin nimittäin, että bändin MySpace-sivulle oli ilmestynyt tällainen:

Got any stories?

Hey friend!

Do you see yourself as a dedicated and loyal Poets of the Fall fan? Do you think they have made a difference in your life, one way or another? Would you have missed something really special if you didn't love their music? Do you have an amazing story or a nice little piece of memory you would like to share with the other fans and the world? Do you just simply love them like no other band?

If you answered "yes" to any of these questions, keep on reading!

We are in search of fan stories we could use in a Poets of the Fall project. We can't tell you exactly what it is, yet, but you will hear more about it soon. But we can assure you: you're gonna love it and you really really want to be a part of it.

Ja joo, vastasin YES ihan jokaikiseen kysymykseen: Kyllä, olen bändin vankkumaton ja uskollinen kannattaja. Kyllä, bändi on todellakin muuttanut koko elämäni (mistäs tässä blogissa olikaan kyse..). Kyllä, olisin missannut todella paljon hyviä juttuja, jos bändi ja sen musiikki ei olisi herättänyt minua tästä monivuotisesta horroksestani: Esimerkiksi oman elämäni. Kyvyn ajatella itseäni ja tehdä niitä juttuja, joita itse haluan. Ja muutaman ihanan uuden ystävän. Ja yleisesti kaikenlaisen hauskanpidon. Parhaat livekeikat. Musiikin kuuntelemisen ilot. Lapsenomaisen kyvyn innostua, tohkeilla ja nauttia hyvistä jutuista. Elämänilon. Ihan tällaisia "pikkujuttuja" vain, no big deal... ;)

Ja kyllä, minulla on tarina kerrottavanani. Se tarina on melkeinpä kokonaisuudessaan täsä blogissa. En vain tiedä, mitä sille tarinalle nyt tekisin. Olen monta kertaa miettinyt, että haluaisin kertoa tarinani paitsi faneille, myös bändin jäsenille itselleen - ihan vain kiittääkseni heitä tästä kaikesta. En vain ole koskaan keksinyt mitään hyvää tapaa ja kanavaa tehdä niin. Paitsi tietenkin tämä blogi, mutta tuskinpa pojat ovat täällä koskaan käyneet nuuskimassa. Ja nyt yhtäkkiä minulle ojennetaan tällainen mahdollisuus ikään kuin tarjottimella. Huh! Tätä täytyy nyt pikkuisen aikaa sulatella. Jotenkin olen yhtä aikaa sekä innoissani että pikkuisen kauhuissani.. Kyllähän tuollaisessa projektissa olisi hienoa olla mukana, joten kai sitä täytyy kokeilla... jos vaikka huolisivat mukaan.

Ai niin, tuo viimeinen kysymys vielä: Kyllä, rakastan bändiä ja sen musiikkia enemmän kuin mitään muuta. Enkä edes osaa selittää, miksi. On vain niin. Huokaus.

Äitikin tykkää.. :-)

2008-11-27T23:24:00+02:00

Eilen sain yllättävän puhelun: "Moi äiti täällä... minä yritän nyt kattoa tuota videota, mutta kun pätkii... mitä minun pittää tehä?" Kun sitten saimme videon toimimaan, äiti huikkaisi pikaiset kiitokset ja heipat.

Siis oho!!! Sinne se jäi katsomaan Poetsien viime kesäistä livekeikkaa Voicen netistä. Mun äiti! Enpä olisi ihan heti uskonut. Olin ihan piruuttani lähettänyt sille linkin sähköpostilla muutama päivä sitten, kun kerran bändistä oli aiemmin ollut puhetta. Oikeastaan lähetin linkin lähinnä opetusmielessä, että vilkases tota niin saat harjoitella tietokoneen viihdekäyttöä - se on sillä nimittäin projektina just nyt. Ajattelin, että jospa se jaksais vilkaista keikkaa edes sen aikaa, että saisi samalla jonkinlaisen kuvan siitä minkälaisilla keikoilla minä olin viime aikoina ruvennut "hyppäämään".

Mutta äitipä yllätti. Seuraavana päivänä sain nimittäin kuulla, että se olikin katsonut koko keikan läpeensä. Ja tykännytkin vielä!! Kun soitin ja kyselin oliko videon katselu onnistunut (ja oliko hän ylipäänsä katsonut sitä), äiti totesi kylmän rauhallisesti: "Hyvältä kuulosti - voishan tuollaistakin musiikkia kuunnella." Ihmeiden aika ei totisesti ole ohi! Meidän äiti on nimittäin enempi iskelmätyyppiä, ja sen stereoissa soi lähinnä karitapiot, finlanderssit ja jannetulkit. Ei koskaan rokki. Eikä ikinä mikään muu kuin suomenkielinen musiikki. Äiti ei edes osaa englantia. Ja sitten tuo sama ihminen katsoo kokonaisen keikan ajan, kun Poetsin pojat rokkaa.

Way to go mama! :-D

Feenix-lintu - nimensä veroinen

2008-11-25T19:18:00+02:00

Surffasin eilen saksalaiselle Phoenix Effect -foorumille lukemaan kirjotuksia ja katselemaan valokuvia Tavastian keikalta. Hetken päästä törmäsin kirjoituksiin, joissa ruodittiin Jannen aikoja Sunrise Avenuen riveissä ja bändistä erottamista... ja sieltä päädyin blogiin, jossa Janne esittää oman näkemyksensä asioista. Siinä sitten ihmettelin tapahtumia, joista en vielä hetki sitten tiennyt mitään - paitsi mitä olin uutisista pintapuolisesti kuullut. Oli ikävää ja surullista lukea, millaisia juttuja uusi supertähteni oli joutunut kokemaan. Siitä huolimatta suru ei ollut se tunne, joka minulle jäi päällimmäisenä mieleen. Sen sijaan mietin, että asiat tapahtuvat aina jostakin syystä - ja tällä kertaa kohtalolla taisi olla Jannen varalle muita suunnitelmia... ;-)

Olen tietenkin mielettömän onnellinen Jannen puolesta, että asiat ovat järjestymässä parhain päin, ja että uusi bändi, Phoenix Effect, on osoittautunut nimensä veroiseksi. Se, mitä Tavastialla nähtiin, oli hieno alku uudelle uralle. Mutta myös ihan omista itsekkäistä syistäni olen iloinen, että asiat ovat menneet niin kuin ne nyt ovat. Ensinnäkin olen onnellinen siitä, ettei Janne pelkästään soittele kitaraa jossakin taustalla, vaan että hän on enemmän esillä omana valloittavana persoonanaan ja tekee omanlaistansa musiikkia. Sitä paitsi: minusta Jannen paikka on paitsi kitaran niin ehdottomasti myös mikin varressa, koska hänellä on yksi koko Suomen rockmaailman upeimmista miesäänistä. On hienoa, että saamme nyt nauttia siitä.

Toiseksi tiedän, etten olisi koskaan ihastunut Sunrise Avenuen musiikkiin tai bändiin ylipäänsäkään, joten niistä riveistä en olisi koskaan "huomannut" tätä lahjakasta muusikkoa ja valloittavaa persoonaa. Sen sijaan olen nyt päässyt hehkuttamaan uutta lupaavaa rock-uraa, ja vasta äskettäin rockmusiikkiin hurahtaneena saanut siitä paljon iloa ja tohkeilun aihetta elämääni. Vaikka olenkin hillitön Poets-fani, niin jotenkin se kaikki tuntuu niin erilaiselta... se, että bändillä on uraa takanaan jo vaikka kuinka pitkästi, mutta itse olen ollut siinä "huumassa" mukana vasta muutaman kuukauden... se, että olen hypännyt kelkkaan ikään kuin kesken kaiken ja pahasti mattimyöhäsenä. Siksi oli jotenkin erityisen hienoa löytää Phoenix Effect heti sen uran alkumetreillä ja seistä bändin vankkumattomissa kannustusjoukoissa aivan alusta lähtien.

Siitä päästäänkin takaisin Jannen blogiin. Yksi kappale nimittäin jäi vaivaamaan minua niin paljon, että lopulta päädyin kirjoittamaan mietteitäni myös Jannelle itselleen. Se kappale oli tämä:

"Ja te uskomattomat fanit... On uskomatonta nähdä sellaista kannustusta, sitoutumista ja tunnetta mitä olen nähnyt tämän lyhyen reissuni aikana. On vaikea hyväksyä ajatusta, että sitä en enää koskaan pääse todistamaan."

Tätä lukiessani mietin, että Janne oli kyllä pahemman kerran väärässä. Ja hyvä että olikin! Nyt kun aika on kulunut, hänellä on uusi mahtava ura edessään, ja edelleen (tai taas) aivan uskomaton fanijoukko takanansa - ja siihen joukkoon on hienoa kuulua. Olen aivan varma siitä, että Janne pääsee vielä monta kertaa näkemään samanlaista kannustusta, sitoutumista ja tunnetta, mitä hän aikanaan jäi kaipaamaan.

Joskus on ihan hyvä juttu olla väärässä. ;-)