Häkellyttää, hihityttää, hymyilyttää, värisyttää, mietityttää, ihmetyttää... joo, ja aiheuttajana yks ja sama ihminen. Voisiko olla, että olisin pitkästä aikaa antanut itselleni luvan ihan pikkuisen ihastua? Äääh, eeeeei. Tai joo. Tai ehkä. Emmätiiä.

Jotakin siinä ihmisessä kuitenkin on, kun tuolleen mielessä pyörii eikä suostu lähteen pois. Päin vastoin lähetti tänään pari niiiiin suloista viestiä, et hui!!! Ihana. Ja mitä enemmän saan siitä tietää, sitä ihanammalta tyyppi vaikuttaa. On itse asiassa aivan liian ihana ollakseen ees totta. Ei VOI olla totta. Huoh.

No joo, tarttis vissiin rauhottua. Oli pakko tulla tänne kirjottelemaan, kun ei enää tähän aikaa ollut ketään kelle soittaa ja ruotia asiaa. Ja ehkei vielä pitäisikään. Ehkäpä olen tästä hetken ihan hiljaa ja kuulostelen vähän lisää omia tuntemuksiani. Ja tietty sen.

Enkä mä oikeesti vielä tässä vaiheessa osaa mitään sen enempiä odottaa, mut onpa mukava tunne pitkästä aikaa. Kummasti sitä taas huomaa olevansa elossa. :-)

Like gravity like love,
You get up after you fall

(PotF: Gravity)

 

Pitkästä aikaa täällä.. mutta oho, olipa mun blogi mennyt kummallisen näköiseksi noiden Vuodatuksen päivitysten jälkeen. Sivupalkin laatikot oli ihan vinksallaan, ja taustavärikin hävinnyt. :-/ Onneksi sain asian itse korjattua, niin ettei tarvinnut ottaa yhteyttä ylläpitoon tai pohjan tekijään. Kävin vain ottamassa tuon pohjan uudelleen käyttöön, niin johan meni asetukset oikein.

Pitäisköhän koettaa taas jotain kirjoitellakin..

Vuodenvaihteeseen ajoittunut Poets-tarinan lähettäminen aiheutti minussa hieman sekalaisia tuntemuksia. Ensin innostuin asiasta, ja hetken päästä alkoi taas hirvittää. Aivan loppuun asti pohdin, että lähettäisinkö sinne yhtään mitään.. mutta sitten mietin, että enhän minä voinut jättää tilaisuutta käyttämättäkään, kun sellainen oikein tarjottimella ojennettiin. Siispä lähetin. Harmillisesti lähettämäni "tiivistelmä" jäi vähän pintaraapaisuksi, vaikka olisin halunnut panostaa siihen enemmän. Mutta erinäisistä yrityksistä huolimatta en vain pystynyt jäsentämään tarinaani kokonaisuudeksi. Höh. Mahtoiko kirjoittamisen vaikeus johtua enempi tästä väsymykstä ja flunssasta, vai siitä, etten (vielä?) kunnolla pystynyt käsittelemään oman elämäni viime vaiheita, koska kaikki oli vielä niin tuoretta. Onhan kaikki toki jo kertaalleen kirjoitettu, mutta kovasti sirpaleisena nämä asiat täällä blogissa ovat. Huoh. No, ei auta, nyt tehty mikä tehty ja siihen on tyytyminen. Urheilija sanoisi tähän, että "parhaani tein, katsotaan mihin se riittää". Itsekritiikkiäkö? Niin varmasti. Epävarmuutta? Sitäkin. Ainakin jännittää ihan pirusti koko juttu... äääääh.

Noh, vaikka vähän hirvittää "paljastaa" itsensä tällä tavalla, niin kaikesta huolimatta seison tukevasti kirjoitusteni takana. Tämä on minun totuuteni, ja haluan jakaa sen teidän kanssanne. Toivotan projektitiimille hauskoja lukuhetkiä. :-)


Reality's so daunting, and I've got no way to explain

(PotF: Diamonds for Tears)

Vuosi vaihtui tällä kertaa ihan huomaamatta. Minua ei yksinkertasesti huvittanut tehdä mitään erityistä eikä mitenkään juhlistaa vuoden vaihtumista. Niinpä päätin skipata ystävä H:n kotibileet, jäädä kotiin ja hiljentyä päiväksi omaan rauhaani. Halusin rauhassa mietiskellä menneen vuoden tapahtumia, tehtyjä päätöksiä, suuria muutoksia ja uuden elämäni alkua. Sitä, mihin nyt oli tultu ja mitä mahdollisesti olisi edessä. Sitä, mitä lopulta halusin elämälläni tehdä. No, mitään suuria oivalluksia uudenvuodenaaton mietintähetkeni ei tuonut tullessaan (enkä sitä kyllä odottanutkaan), mutta oli ihan mukavaa hetkeksi pysähtyä viime aikaisen hulinan keskellä.

Ja hyvä että pysähdyinkin: uuden vuoden ensimmäinen päivä nimittäin valkeni massiivisen flunssan kourissa. Ei siis ihme, että viime päivinä on ollut "vähän" veto poissa. Olen tainnut tehdä pikkuisen liikaa töitä tuossa viime aikoina, ja koska en itse tajunnut levätä riittävästi, niin näköjään kroppa päätti pistää minut pakkolepoon. Levättävä siis on. Työnteko onkin ollut aika tuskallista, kun ajatus ei ole millään kulkenut tukkoisessa päässäni. Ja ajatustyötähän tuo minun työni ennen kaikkea on. Onneksi nyt on varaa vähän löysätä.

... ja muutetaan vielä kerran tuota blogikuvausta. Nyt näyttää nimittäin siltä, että minun on pakko vielä vähäksi aikaa vaihtaa blogini ja koko elämäni teemabiisiä. Nythän blogikuvauksessa lukee näin:

Matkani ensimmäinen välietappi on nyt saavutettu. Tämän blogin ja musiikin voimalla olen jättänyt taakseni vanhan, ankean elämäni. Edessäni siintää uusi, valoisampi huominen.

A new light is warm, shining down on you after the storm
Don't mourn what is gone, greet the dawn

n' I will be standing by your side
together we'll face the turning tide

(PotF: Dawn)

Mutta... eron ja muuton jälkeen uusi aamunkoitto näytti ehkä liiankin hyvältä. Nyt olen kuitenkin huomannut, että taisin nuolaista ennen kuin tipahtaa. Että on sittenkin vielä liian aikaista riemuita valoisammista ajoista. Siksi Dawn saa vielä hetkeksi väistyä ja jäädä odottamaan parempia aikoja. Otetaan biisi käyttöön sitten, kun sen aika oikeasti on.

Mutta mitä tilalle? No, onhan mulla varastossa Fragile. Siitä tulkoon mulle tämän ylimenovaiheen kestävä teemalaulu:

I said baby don't worry
Life will carry
Just take it slowly

Cos the love you used to feel is still there, inside
It may be the faded photograph, but I know you care, so don't hide
If you're scared, I'm here beside you,
If you get lost I'm here to guide you,
And I'll give you peace when peace is fragile

(PotF: Fragile)


Matkani kohti uutta ja parempaa tulevaisuutta on vielä pahasti kesken. Nyt on otettava rauhallisesti, edettävä pienin askelin ja luotettava siihen, että elämä kantaa. Huoh. Kun vain löytäisi jostain sitä tarvittavaa kärsivällisyyttä ja malttia...

Tietyt asiat eivät ole muuttuneet miksikään, ja edelleenkin minua kantaa eteenpäin musiikki. Poets. Yhä vain maailman paras. Mutta viime aikoina elämääni on tullut toinenkin rakkaus. Phoenix Effect. Erinomaisen lahjakas ja lupaava bändi, mahtava soundi (mistä isot krediitit tietenkin Kapulle), Jannen jumalainen lauluääni ja ihastuttava persoonallisuus. Ja, yllätys yllätys: Poets-Markon sanoitukset! Niiden annan kantaa minua eteenpäin.

I will let you carry me..

(Phoenix Effect: Carry me)

Nonni, oliski ollut liian hyvin. Että sitä vaan ottais ja eroais ja aloittais elämänsä alusta puhtaalta pöydältä ja jatkais eteenpäin onnellisena ihan kun ei mitään. Eikä muka kävis minkäänlaista kriisivaihetta siinä välissä. Olinpa hölmö, kun sitä niin helpoksi kuvittelin. Pikkuhiljaa tajuntaani on kuitenkin alkanut iskeytyä hieman karumpi todellisuus. Ja mä oireilen sen mukaisesti. Voi paska.

En mä mitään menetettyä sure, siitä ei ole kyse. Mä olen vaan yksinäinen. Liian kiireinen. Turhautunut asioihin. Ja niin väsynyt. Koko eron jälkeisen ajan viipotin työn ja harrastusten takia ympäriinsä, niin etten ehtinyt kunnolla pysähtyä ajattelemaan uutta elämäntilannettani. Halusin nähdä vain asioiden positiivisen puolen, keskityin pitämään hauskaa, hössötin uusien kivojen juttujen parissa ja tuudittauduin siihen uskoon, että kaikki oli nyt hienosti. Ja niin oikeastaan olikin. Mutta toisaalta kuitenkaan ei.

Happy till the next deterioration..

(PotF: Psychosis)


Vähän aikaa sitten mulla meni yksinkertaisesti liian lujaa. Pakenin todellisuutta repimällä itseäni koko ajan erinäisiin juttuihin. Ja sitten kun jokin hässäkkä oli ohitse ja tilanne rauhoittui, niin todellisuus iski kuin pölkyllä päähän ja lamautti ihan totaalisesti. Tekemättömiä hommia oli vaikka muille jakaa, mutta kaiken tuon kaaoksen keskellä olin niin sekaisin etten tiennyt mistä päästä aloittaisin. Kaiken kiireen ja sähellyksen keskellä en yhtään ehtinyt keskittyä uuden elämäni rakentamiseen. Nyt kun minulla vihdoin olisi hetki aikaa, minua ei yhtäkkiä enää huvita.

And I see that it makes me anti everything
And I see that it makes me want to shed my skin, shed my skin

(PotF: Psychosis)


Pahinta on, että olen alkanut suhtautua tiettyihin asioihin välinpitämättömästi. Minulle ennen niin tärkeät jututkaan eivät nyt jaksa kiinnostaa. Olen laiminlyönyt harrastuksiani, jotka ennen olivat minulle intohimo. Tanssitunneillakaan en ole käynyt enää aikoihin. Mitäs sitten, tulipahan maksettua tyhjästä. En ole ollut yhteydessä ystäviini, joiden kuvittelin olevan tärkein tukiverkkoni tässä uudessa elämäntilanteessa. En ole jaksanut pitää huolta uudesta kodistani enkä liioin itsestäni. Blogissakaan en ole saanut aikaisesi vähään aikaan käydä. Järki sanoo, että pitäisi olla aktiivinen ja jatkaa sinnikkäästi eteenpäin, hakeutua ihmisten pariin, puhua ystävien kanssa, liikkua, ulkoilla ja mitä vielä... mutta jotenkin mä olen niin haluton tekemään asioille mitään. En vaan jaksa ottaa itseäni niskasta kiinni, enkä edes halua jaksaa. Haluan vain riutua omassa säälittävyydesäni, käpertyä kuoreeni, olla tekemättä mitään ja näkemättä ketään.

Vai haluanko oikeasti? Ehkä hetkellisesti, mutta en sitten kumminkaan. Olen vain kyllästynyt olemaan vahva. Olen aina ollut se vahva persoona, joka on tottunut pärjäämään ja selviämään - vaikka sitten yksin. Tai ehkä olen vain esittänyt olevani sellainen. Ja sen seurauksena kaikki ihmiset luulevat minun olevan sellainen eivätkä ehkä siksi osaa huolestuneina kysellä perään. Enkä minä osaa pyytää apua. Mutta oikeasti en enää jaksa enkä halua olla vahva ja pärjätä yksin. Tällä hetkellä haluasin vain taantua avuttoman lapsen tasolle ja luistaa kaikesta vastuusta. Haluaisin, että kerrankin joku pitäisi minusta huolta ja kantaisi eteenpäin. Joku muukin kuin musiikki. Joku ihan elävä olento...

If you're scared, I'm here beside you,
If you get lost I'm here to guide you,
And I'll give you peace when peace is fragile

(PotF: Fragile)

Joskus tuntuu siltä, ettei mulla ole elämää. Etten ole vielä tehnyt tarpeksi juttuja. Täytyypä kiireesti tehdä asialle jotakin ja ottaa vahinko takaisin. Tähän kategriaan alan keräillä todisteita siitä, että elän:

- hauskoja tapahtumia ja kokemuksia
- livekeikkoja
- reissuja
- pitkään unohduksissa olleita ja uudelleen löydettyjä juttuja
- ja tietenkin ihan uusia, ensimmäistä kertaa koettuja juttuja

Olen nyt pikkuisen shokissa, niin etten oikein tiedä mitä tuumaisin... huomasin nimittäin, että bändin MySpace-sivulle oli ilmestynyt tällainen:

Got any stories?

Ja joo, vastasin YES ihan jokaikiseen kysymykseen: Kyllä, olen bändin vankkumaton ja uskollinen kannattaja. Kyllä, bändi on todellakin muuttanut koko elämäni (mistäs tässä blogissa olikaan kyse..). Kyllä, olisin missannut todella paljon hyviä juttuja, jos bändi ja sen musiikki ei olisi herättänyt minua tästä monivuotisesta horroksestani: Esimerkiksi oman elämäni. Kyvyn ajatella itseäni ja tehdä niitä juttuja, joita itse haluan. Ja muutaman ihanan uuden ystävän. Ja yleisesti kaikenlaisen hauskanpidon. Parhaat livekeikat. Musiikin kuuntelemisen ilot. Lapsenomaisen kyvyn innostua, tohkeilla ja nauttia hyvistä jutuista. Elämänilon. Ihan tällaisia "pikkujuttuja" vain, no big deal... ;)

Ja kyllä, minulla on tarina kerrottavanani. Se tarina on melkeinpä kokonaisuudessaan täsä blogissa. En vain tiedä, mitä sille tarinalle nyt tekisin. Olen monta kertaa miettinyt, että haluaisin kertoa tarinani paitsi faneille, myös bändin jäsenille itselleen - ihan vain kiittääkseni heitä tästä kaikesta. En vain ole koskaan keksinyt mitään hyvää tapaa ja kanavaa tehdä niin. Paitsi tietenkin tämä blogi, mutta tuskinpa pojat ovat täällä koskaan käyneet nuuskimassa. Ja nyt yhtäkkiä minulle ojennetaan tällainen mahdollisuus ikään kuin tarjottimella. Huh! Tätä täytyy nyt pikkuisen aikaa sulatella. Jotenkin olen yhtä aikaa sekä innoissani että pikkuisen kauhuissani.. Kyllähän tuollaisessa projektissa olisi hienoa olla mukana, joten kai sitä täytyy kokeilla... jos vaikka huolisivat mukaan.

Ai niin, tuo viimeinen kysymys vielä: Kyllä, rakastan bändiä ja sen musiikkia enemmän kuin mitään muuta. Enkä edes osaa selittää, miksi. On vain niin. Huokaus.

Eilen sain yllättävän puhelun: "Moi äiti täällä... minä yritän nyt kattoa tuota videota, mutta kun pätkii... mitä minun pittää tehä?" Kun sitten saimme videon toimimaan, äiti huikkaisi pikaiset kiitokset ja heipat.

Siis oho!!! Sinne se jäi katsomaan Poetsien viime kesäistä livekeikkaa Voicen netistä. Mun äiti! Enpä olisi ihan heti uskonut. Olin ihan piruuttani lähettänyt sille linkin sähköpostilla muutama päivä sitten, kun kerran bändistä oli aiemmin ollut puhetta. Oikeastaan lähetin linkin lähinnä opetusmielessä, että vilkases tota niin saat harjoitella tietokoneen viihdekäyttöä - se on sillä nimittäin projektina just nyt. Ajattelin, että jospa se jaksais vilkaista keikkaa edes sen aikaa, että saisi samalla jonkinlaisen kuvan siitä minkälaisilla keikoilla minä olin viime aikoina ruvennut "hyppäämään".

Mutta äitipä yllätti. Seuraavana päivänä sain nimittäin kuulla, että se olikin katsonut koko keikan läpeensä. Ja tykännytkin vielä!! Kun soitin ja kyselin oliko videon katselu onnistunut (ja oliko hän ylipäänsä katsonut sitä), äiti totesi kylmän rauhallisesti: "Hyvältä kuulosti - voishan tuollaistakin musiikkia kuunnella." Ihmeiden aika ei totisesti ole ohi! Meidän äiti on nimittäin enempi iskelmätyyppiä, ja sen stereoissa soi lähinnä karitapiot, finlanderssit ja jannetulkit. Ei koskaan rokki. Eikä ikinä mikään muu kuin suomenkielinen musiikki. Äiti ei edes osaa englantia. Ja sitten tuo sama ihminen katsoo kokonaisen keikan ajan, kun Poetsin pojat rokkaa.

Way to go mama! :-D

Surffasin eilen saksalaiselle Phoenix Effect -foorumille lukemaan kirjotuksia ja katselemaan valokuvia Tavastian keikalta. Hetken päästä törmäsin kirjoituksiin, joissa ruodittiin Jannen aikoja Sunrise Avenuen riveissä ja bändistä erottamista... ja sieltä päädyin blogiin, jossa Janne esittää oman näkemyksensä asioista. Siinä sitten ihmettelin tapahtumia, joista en vielä hetki sitten tiennyt mitään - paitsi mitä olin uutisista pintapuolisesti kuullut. Oli ikävää ja surullista lukea, millaisia juttuja uusi supertähteni oli joutunut kokemaan. Siitä huolimatta suru ei ollut se tunne, joka minulle jäi päällimmäisenä mieleen. Sen sijaan mietin, että asiat tapahtuvat aina jostakin syystä - ja tällä kertaa kohtalolla taisi olla Jannen varalle muita suunnitelmia... ;-)

Olen tietenkin mielettömän onnellinen Jannen puolesta, että asiat ovat järjestymässä parhain päin, ja että uusi bändi, Phoenix Effect, on osoittautunut nimensä veroiseksi. Se, mitä Tavastialla nähtiin, oli hieno alku uudelle uralle. Mutta myös ihan omista itsekkäistä syistäni olen iloinen, että asiat ovat menneet niin kuin ne nyt ovat. Ensinnäkin olen onnellinen siitä, ettei Janne pelkästään soittele kitaraa jossakin taustalla, vaan että hän on enemmän esillä omana valloittavana persoonanaan ja tekee omanlaistansa musiikkia. Sitä paitsi: minusta Jannen paikka on paitsi kitaran niin ehdottomasti myös mikin varressa, koska hänellä on yksi koko Suomen rockmaailman upeimmista miesäänistä. On hienoa, että saamme nyt nauttia siitä.

Toiseksi tiedän, etten olisi koskaan ihastunut Sunrise Avenuen musiikkiin tai bändiin ylipäänsäkään, joten niistä riveistä en olisi koskaan "huomannut" tätä lahjakasta muusikkoa ja valloittavaa persoonaa. Sen sijaan olen nyt päässyt hehkuttamaan uutta lupaavaa rock-uraa, ja vasta äskettäin rockmusiikkiin hurahtaneena saanut siitä  paljon iloa ja tohkeilun aihetta elämääni. Vaikka olenkin hillitön Poets-fani, niin jotenkin se kaikki tuntuu niin erilaiselta... se, että bändillä on uraa takanaan jo vaikka kuinka pitkästi, mutta itse olen ollut siinä "huumassa" mukana vasta muutaman kuukauden... se, että olen hypännyt kelkkaan ikään kuin kesken kaiken ja pahasti mattimyöhäsenä. Siksi oli jotenkin erityisen hienoa löytää Phoenix Effect heti sen uran alkumetreillä ja seistä bändin vankkumattomissa kannustusjoukoissa aivan alusta lähtien.

Siitä päästäänkin takaisin Jannen blogiin. Yksi kappale nimittäin jäi vaivaamaan minua niin paljon, että lopulta päädyin kirjoittamaan mietteitäni myös Jannelle itselleen. Se kappale oli tämä:


Tätä lukiessani mietin, että Janne oli kyllä pahemman kerran väärässä. Ja hyvä että olikin! Nyt kun aika on kulunut, hänellä on uusi mahtava ura edessään, ja edelleen (tai taas) aivan uskomaton fanijoukko takanansa - ja siihen joukkoon on hienoa kuulua. Olen aivan varma siitä, että Janne pääsee vielä monta kertaa näkemään samanlaista kannustusta, sitoutumista ja tunnetta, mitä hän aikanaan jäi kaipaamaan.

Joskus on ihan hyvä juttu olla väärässä. ;-)

On se kumma miten fiilikset voi heilahtaa täysin laidasta toiseen kahtena peräkkäisenä iltana...

Ensimmäinen ilta - oijoijoi!!! Tuona taivaallisena iltana minun oli tarkoitus mennä yksin katsomaan Happoradion keikkaa. Ennen keikkaa minulle kuitenkin tarjoutui yllättävä tilaisuus miellyttävään tapaamiseen. Vanha ystävä yli kymmenen takaa oli sattumalta liikenteessä ja halusi vaihtaa kuulumisia, kun kuuli että olin paikkakunnalla. Mies, jonka opiskeluaikana olisin aina halunnut, mutta jota en kuitenkaan koskaan kokonaan saanut - muuta kuin hyväksi ystäväksi. Ja sellaiseksi hänet otinkin mielelläni - mieluummin kuin en elämääni ollenkaan. Tapaaminen osoittautui ihanaksi, ja ikävä oli ollut molemminpuolinen. Hassua, että emme kumpikaan edes muistaneet, milloin olimme viimeksi nähneet kasvotusten. Olosuhteiden vuoksi viime kerrasta oli vierähtänyt ainakin pari vuotta, todennäköisesti vieläkin enemmän. Mutta kun sitten istuimme tuopposen ääressä juttelemassa, kaikki oli yhtäkkiä niin kuin ennenkin. Tuntui kuin olisimme nähneet vasta viime viikolla. Mikään ei ollut muuttunut - jos nyt ei lasketa miehen silmäkulmiin ilmestyneitä, charmia vain entisestään lisääviä naurunryppyjä ja minun lantionseudulleni kertyneitä muutamia lisäkiloja. Mutta päällisin puolin kaikki oli kuin ennenkin. Kaikki oli niin mukavaa, leppoisaa, tuttua ja turvallista, mutta ah niin hurmaavaa... huoh.  :-)

Stay, I need you here for a new day to break
Stay, I want you near, like a shadow in my wake

(PotF: Stay)


Pienellä ylipuhumisella sain kuin sainkin seuralaiseni lähtemään mukaani keikalle - eihän mukavaa iltaa raaskinut keskenkään lopettaa. Sitten vaan hyvää livemusaa hyvässä seurassa, hyvää sidukkaa siemaillen - voisko olla parempaa? Bändin piti olla molemmille vain pintapuolisesti tuttu, mutta yllättäen ilta menikin biisejä bongatessa: "Hei, mä tiedän tän!"... "Ai tääki on näitten!". Voi sitä rock-sivistyksen riemua. :-) Myöhemmin illalla kävin huikkaamassa pikaiset heipat paikalla olleille keikkatutuille - ensimmäinen kohtaaminen sitten riehakkaan Tavastia-illan - ja sen myötä sain karistettua ne viimeisetkin morkkiksen rippeet mielestäni. Oli mukava huomata, ettei porukka katsonutkaan karsaasti viime kerran hyperaktiivisuuttani, vaan kuittasi sen lähinnä huumorilla ja keskieurooppalaisella suhtautumistavalla: kerrankos sitä hiprakka lipsahtaa blaun puolelle & could happen to anyone. Sitä paitsi, sillä kertaa oli muiden vuoro olla vauhdissa, ja minä sain vuorostani ottaa vastaan hilpeitä halauksia ja höpötyksiä... ;-)

Loppuillaksi päädyin vielä takaisin hurmaavaan herraseuraan, josta en sitten raaskinutkaan ihan heti päästää irti... vaikka eipä tuo karkuun yrittänytkään. Lainaahan se kaikki vain oli ja kesti vain pienen hetken, mutta toisaalta mitään sen enempää en nyt kaipaakaan. Oli ihanaa pitkästä aikaa tuntea onnea. :-)

Unpredictable fortune, my past, lights up my future, at last, ending my torture

(PotF: Gravity)


Mutta mutta.... olis taas pitänyt tajuta lopettaa ajoissa ja lähteä heti sen illan jälkeen hyvillä mielin kotiin. Mutta kun sitä on tällainen ylipuhuttavissa oleva ja matkalaukusta elävä irtolainen, jolla ei vielä kaiken lisäksi ollut minnekään kiire sinä viikonloppuna, niin tietenkin ystävä H. sai taivuteltua minut jäämään vielä toiseksi illaksi hauskaa pitämään. Tai ainakin niin oli tarkoitus. Toisin kuitenkin kävi. Toisen illan bilepaikkana oli Flamingon ruotsinlaiva-inferno, ja käynnissä tietysti pahin pikkujouluaika... ja meikäläiseltä paha virhearviointi. Paikka oli läpeensä täynnä pikku-pikku-hepeniinsä pukeutuneita pikkujoulubimboja ja toinen toistaan törpömpiä, kaljan avulla egoaan kasvattaneita tunkeilevia känniääliöitä, joiden epätoivoisia iskuyrityksiä sai jostain syystä väistellä myös tällainen ei-niin-pynttäytynyt ja ei-ollenkaan-juhlatuulella ollut täti-ihminen. Mitäpä muuta? Pariin otteeseen sain kaljat päälleni, ja kerran yks kokonainen äijänjärkäle kierähti pöydän ylitse ja mätkähti suoraan jalkojeni juureen lasinsirpaleiden lennellessä ympäriinsä.. Help! Mä oisin halunnut vaan kadota jonnekin ja olla rauhassa.

And I see that it makes me anti everything
And I see that it makes me want to shed my skin, shed my skin

(PotF: Psychosis)


Seurana ollut ystäväkin lähinnä ärsytti yrittäessään väkisin piristää ja repiä minua tanssilattialle heilumaan. Mutta kun fiilis oli mikä oli, niin eihän siinä tanssituttanut - ei, vaikka livemusiikkiakin oli tarjolla. Mutta soittamassa ollut pumppu oli keskinkertainen, vanhoista patuista ja parhaat päivänsä nähneestä kapakkalaulajattaresta koostunut coverbändi, joka ei ainakaan minussa herättänyt minkäänlaisia juhlatunnelmia. Kaiken pahan lisäksi bändi raiskasi mulle niin rakkaaksi tulleen You know my namen. OMG, antakaa mun kaikki kestää... Tää ei oo mun paikka, tulkaa hakemaan mut pois! Taisin selvitä illasta tervejärkisenä lähinnä GT:n avulla. Siinä sitten rötkötin lasi kädessä baarin lokoisalla sohvalla keskinkertaista livebändiä kuunnellen sekä hoippuvan ja massana vellovan juhlaväen touhuja huvittuneena seuraillen. Loppuillasta vielä ikävä taksiepisodi, lopullinen turhautuminen ja riita ystävän kanssa, niin johan oli helvetilllinen ilta purkissa. Jos se minusta on kiinni, niin never again!

Miten sitä voikin tippua niin rankasti takaisin maan pinnalle ja jopa sen alle? Rytinällä taivaasta suoraan manalaan. Eihän sitä tietenkään aina voi olla hienoa ja huikeata, koska sen jälkeen mitkään hyvätkään jutut ei enää tuntuis miltään. Mutta tuollaisen illan olisin mieluusti jättänyt kokonaan kokematta. Ei kai tässä auta kuin turvautua taas musiikilliseen pelastajaansa ja koettaa ajatuksissaan palata takaisin mukavampiin päiviin...

Is there a hero somewhere, someone who appears and saves the day
Someone who holds out a hand and turns back time

(PotF: Locking Up the Sun)


Ja onhan sellainen sankari olemassa - tai oikeastaan sankarijoukko. Tämän päivän Voicen telkkarikeikan jälkeen aurinko paistaa taas. :-)

Maailman mahtavin synttärikeikka Tavastialla on nyt takana - mitä jäi käteen Poetsien ja Phoenix Effectin keikasta? Tässäpä keikkaillan huippuhetket ja pääteemat kiteytettynä:

- MUSIIKKIA!!! Loistavaa sellaista. Ja vieläpä kaksin verroin. Mahtavuutta!


Phoenix Effect - first gig ever!!!


- VIINAA. Ihan liikaa viinaa. Never again! Illan erikoisuutena Crowmoore-lonkero-mix (no huhhuh!) -  baarimikon pikku vahinko. En ees muista oliko hyvää. ;-)


Pari siiderii, GT ja oudonvärinen special-mix ;-)


- YSTÄVIÄ! No, muutama ainakin. :-) Oikeesti kolme kaveria teki viime hetken oharit, joten alun perin suunniteltu bileporukkani kutistui minimaaliseksi. Pah. Olishan se ollut liian hyvin, et mun vanhoista kavereista ois saanut keikkaseuraa. :-(


Mahtiporukalla Phoenix Effectiä fanittamassa


- VANHOJA JA UUSIA TUTTUJA! Keikoilta ja netistä aiemmin tutuksi tulleita tyyppejä. Kiva nähdä taas. Ja aivan uusia tuttavuuksia. Kivoja sellaisia. Paljon. Korvaa edellisen kohdan harmituksen moninkertaisesti. :-D

- HALAILUA! Loputtomasti halailua! Sinä iltana rakastin kaikkia. <3

- HÖPÖTYSTÄ! Loputonta höpötystä kymmenien toinen toistaan mahtavampien tyyppien kanssa. Mulla oikeen pahemman luokan puheripuli. Näin siinä käy, kun työ ja elämä on niin yksinäistä ettei näe ihmisiä... taisinpa siksi innostua vähän liikaa. Päläpäläpäläpälä.. Oh boy! ;-)

- KIELIÄ! Paljon saksalaisia paikalla ja unendliches-quatschen-und-plaudern-auf-deutsch... Pitihän sitä vähän päästä saksan taitojakin verestämään. ;-)

- VAUHTIA! Fiilistelyä, fanitusta, hurmosta, heiluntaa, hoilotusta... yksinkertaisesti pikkuisen liikaa vauhtia. Vähempikin ois varmaan riittänyt...


Mosh!!! - OMG, is that really me?! (btw. kuvaa EI ole käsitelty mitenkään, tommosena se löyty kamerasta!) ;-)


- ITSENSÄ NOLAAMISTA. Varmasti erinäisiä kertoja, erinäisissä tilanteissa, erinäisten ihmisten edessä. Oh boy. Mutta so what, elämä on liian lyhyt moisten pikkuasioiden murehtimiseen. Sitä paitsi, mikäs sen virkistävämpää kuin itsensä nolaaminen - siinä saa nauraa paitsi itse myös muut. ;-)

- HUVITTAVA HUIVIEPISODI! Jostain oudosta syystä löysin itseni jossain vaiheessa iltaa solmittuna kiinni erään nimeltä mainitsemattoman Poets-kitaristin kaulahuiviin. Yhden toisen tytön kanssa siinä oltiin, ja itse asiassa ne kaksi sen aloittivat, mut vaan tempaistiin siitä vierestä mukaan hullutukseen. Siinä sitten mentiin kaikki kolme peräkanaa ympäri baaria ja seurattiin miestä talutushihnassa kaikkialle. Oh boy, kaikkea sitä mieleen juolahtaakin... Mut olipa mukavaa jutustella Jaskan kans, oonhan mä sen ennenkin nähnyt baareissa keikkojen jälkeen, mutku en oo sitä tyyppiä et viitsisin ensimmäisenä mennä hihasta kiskomaan. Nyt sitten tuli sekin tehtyä. Mut ihan hyvä kun menin, "viileästä" ulkokuorestaan huolimatta tyyppi osoittautui erittäin lämpimäksi ja mukavaksi juttukaveriksi. :-)

- VALOKUVIA: Hirmuisesti valokuvia! - Jannesta.... ja Jannesta... ja Jannesta... ja vähän Jannen bändistäkin. Mut ei sit enää mitään siitä toisesta bändistä - kamera otti ja hajos. Prkl. Kiitti vaan kamu, what a great timing! Siks ei yhen yhtä kuvaa Poetsien pojista täällä, höh. :-(


Janne ja oikealla suhteellisen haltioituneen näköisena artistin jutustelua kuunteleva tykkäilijä.. hih! ;-)


- KOKIS! Poetsien keikka ja Marko juo kokista. Yks silmänräpäys, ja tölkki on mun kädessä. SIIS TÄH?! Oisinpa halunnut nähdä oman hölmistyneen ilmeeni siinä vaiheessa. Ehkä Marko aatteli, et ton tytön ois parasta saada vähän toisenlaista juomaa välillä. Ja niin olikin. Kiitos Marko! Nam nam, oli muuten paljon parempaa ku "tavallinen" kokis. :-)

- LAHJUKSIA! Paljon hienoja lahjuksia. Kiitos kaverit, ootte ihania kun mua tolleen muistitte! Silmähaudetyyny tulikin heti seuraavana aamuna koekäyttöön...;-)


Ihanat lahjukset. Spesiaalina kivan narikkamiehen ranteeseen napsauttama rannehärpäke ja Jannelta spesiaalilahjana saatu plektra.  Pikkuisen ruttuinen kokistölkkikin oli tallessa vielä illan päätteeksi, hih.  - Tässähän tuntee itsensä aivan erityiseksi. :-D


- JATKOT: Porukan vanavedessä haahuilua ja pääteasemana Lostari. Uus tuttavuus.

- UNIKAVERI: Mikä oliskaan parempi tapa päättää hieno ilta kuin käpertyä jonkun ihanan otuksen viereen nukkumaan... ettei aina tarvitse nukkua surkeana yksin. Kävipä flaksi. ;-)


Käper :-)

Tavastia...ei taas oikein pysty kuvaamaan keikkafiiliksiä. Ja pakko myöntää ettei mulla edes ole mitään yhtenäistä filmiä illan tapahtumista. Kaikki jutut tulee mieleen omituisina irrallisina fläsheinä - tapahtumia, tilanteita ja erinäisten ihmisten kohtaamisia siellä täällä, vailla minkäänlaista kronologista järjestystä... kauheeta matalalentoa ja hurmosta alusta loppuun asti... manisuutta... säntäilyä sinne tänne... naurua... höpötystä... hulluttelua... halailua... koko maailman syleilyä. Mä osasin kerrankin päästää itseni oikein kunnolla irti. Ei näköjään pitäis himmailla ja tylsistellä niin montaa vuotta. Kun sitten vihdoin saa itsensä eloon ja liikkeelle, niin näin siinä sitten käy ja kaikki fiilikset menee vähintään potenssiin kymmenen. Huoh.

Enpä muuten tiennytkään, että osaan olla noin hyperaktiivinen. Joo-o, siinä sai varmasti koko Tavastia huomata, että meikäläisellä oli kivaa. Ja siinä saivat erinäiset ihmiset huomata, että maailmaan mahtuu paljon rakkautta, ja sitä riittää kaikille. Voi sitä halausten ja höpötyksen määrää! Nöyrin anteeksipyyntöni kaikille teille, jotka jouduitte yltiöpäisten hellyydenosoitusteni ja loputtoman vuodatukseni kohteeksi. Oli vaan niin mahtavaa tavata teidät kaikki. :-D

Miten siinä sitten näin pääsi käymään? Ensinnäkin, unohdin syödä. Yhden aikaan haettu kiinalainen ei enää illalla kauheesti lämmittänyt, ja sen kyllä tietää mitä siitä seuras. Varsinkin, kun todellakin muistin juoda.. huoh! Ja koska olin kätevästi ulkoistanut kaverini vastuulle kaikki "ylimääräiset" toiminnot - kamera, pankkikortti ja juomahuolto (joka todella pelas) - niin sain itse keskittyä pelkkään hauskanpitoon. Ja sen näköjään tein. No, olipahan kerrankin kunnon vauhti päällä.

Tässä nyt sitten mietitään ja sulatellaan, että mitä kaikkea sitä tulikaan illan aikana tehtyä... olkapäälläni istuvat piru ja enkeli mätkivät toisiaan oikein urakalla turpiin, enkä oikein tiedä kumpi on voitolla. Piru hurraa tyytyväisenä, että olipa hyvin biletetty - kerrankos sitä eletään, kannat kattoon vaan, pääasia että on hauskaa!! Mut enkeli siinä vieressä koettaa muistutella, et pitäiskö kumminkin pikkuisen nolottaa... :-/

Viime viikkoina olen etsiskellyt kauan kadoksissa ollutta musiikinystävää. Mitä sille on tapahtunut? Mihin se on kadonnut? Teini-iässä se kuunteli monia hienoja rock-klassikoita, liittyi musiikkikerhon jäseneksi ja innostui cd-levyistä heti niiden tultua yleisesti markkinoille. Asuinpaikka pohjoisen pienessä kyläpahasessa esti tehokkaasti livekeikoilla käynnin, mutta yhtä kaikki musiikki oli osa musiikinystävän jokapäiväistä elämää.

Mutta mitä ihmettä sen jälkeen tapahtui? Ensin musiikinystävä eksyi iskelmätaivaan harhapoluille, sitten nukahti kuusivuotiseen uneen. Musiikinystävän katoamisen perimmäiset syyt jäänevät ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon, mutta onneksi vanha musiikinystävä alkaa taas pikkuhiljaa palailla tähän maailmaan. Kiitos siitä kuuluu ennen kaikkea musiikinystävän unestaan herättäneelle loistobändille sekä tietenkin musiikinystävän takaisin rockmusiikin ihmeelliseen maailmaan sysänneelle ja siellä minua niin pyyteettömästi ja osin ehkä tietämättäänkin opastaneelle virtuaaliselle rock-promoottorilleni. Kiitos ja kumarrus teille kaikille erinomaisesti suoritetusta työstä! Ilman teitä kadonnutta musiikinystävää ei ehkä koskaan olisi löytynyt. :-)

Mitä viime viikkojen aikana sitten on tapahtunut? No, minä turhauduin itseeni ja siihen musiikilliseen tyhjiöön, jossa olin jo monta vuotta elänyt. Tajusin, että maailmassa (ja Suomessa!) oli kasapäin toinen toistaan hienompia bändejä, jotka olivat tehneet toinen toistaan hienompaa musiikkia. En vain tiennyt,  mistä ne löytäisin, ja mistä aloittaisin niihin tutustumisen. Sitä paitsi, mulla oli oikeasti maailman vinoutuneimmat musiikinkuuntelutottumukset. Saatoin ihan oikeasti kuunnella yhtä ja samaa bändiä parikin vuotta - kuuntelematta siinä välissä mitään muuta. Oikeasti. Yhtään edes kyllästymättä. Oikeasti. Mutta eihän sen niin tarvitsisi olla. Siksi päätin hetkeksi unohtaa tämän musiikillisen yksiavioisuuden ja lähteä pienelle harharetkelle. Jotta sen jälkeen oma "rakas" maistuisi vieläkin paremmalta. ;-)

Alun perin tarkoituksenani oli laatia tänne blogiin jonkinlainen musiikillinen profiili ja pyytää teitä arvon lukijoitani suosittelemaan profiiliini sopivaa kuunneltavaa. Mutta ennen kuin ehdin tehdä sen, törmäsin tähän ja tähän blogikirjoitukseen. Sieltä sitten klik-klik ja Stereophonics tuli vähän tutummaksi. Sitten löytyi Happoradio, tuo mainio porukka. Ja pari ihan uutta loistavaa tuttavuutta, joiden tuotantoon minun pitää vielä jossain vaiheessa tutustua lähemmin. Ja tietysti Rasmus, se löytyi vuosien jälkeen uudelleen. Siitä lähdin sitten musiikilliselle löytöretkelleni, enkä enää muistanut palata asiaan täällä blogissani - ennen kuin nyt. Syynä oli uusin mulle suositeltu helmi eli Kärkkäisen Jannen Phoenix Effect. Mä en edes tajunnut noita Jannen Poets-yhteyksiä ennen kuin fanitin jo sitä ihan täysillä (äh, lukeehan se tuolla Tiian lähettämässä jutussa, mut tunnustan olleeni laiska lukija ja halusin vaan nopeasti päästä koekuuntelemaan... klik-klik). Enkä muuten tiennyt mistään Sunrise Avenue -jutuistakaan (no, bändin olemassaolon ja 2 biisiä sentään tiesin), joten mun mielikuvani Jannesta pääsi syntymään ihan puhtaasti musiikin, valokuvien sekä yhden luetun ja yhden nähdyn haastattelun perusteella. Hassua, miten joku voi vain yhden biisin ja persoonansa avulla valloittaa mut puolelleen niin tukevasti, että olen viime aikoina itsekin ruvennut tohkeilemaan erinäisille tahoille tästä uudesta rock-lupauksesta. Ja Poetseista tietty kans. Se on tää skorpionin luonne - jos saat musta ystävän, niin se on sitte henkeen ja vereen. Ja täytyyhän mun pistää hyvä kiertämään - kun kerran mullekin on kerrottu hyvistä jutuista, niin miksen minäkin kertoisi niistä eteenpäin. ;-) Varsinkin kun itseäni harmittaa, ettei kukaan valistanut minua silloin kun Poets oli uransa alkutaipaleella. Nih!

Tällaisia makupaloja sain siis maisteltavakseni musiikilliselta oppaaltani. Ja niinhän siinä sitten kävi, että nälkä kasvoi syödessä. Mistä sitä saisi lisää? Hetken surffattuani löysin tieni Last.fm:ään, ja sen avulla tie rockmusiikin ihmeelliseen maailmaan avautui entistä avarampana. Etsin kirjastooni kaikki vanhat suosikkibändini ja iloitsin niiden uudelleen löytymisestä. Green Day, R.E.M.,U2, Guano Apes, Savage Garden, Apulanta, Rasmus, Timo Rautiainen... ihan vain muutamia pikkaisen tuoreempia mainitakseni. Niin ja vanhoista Waltari! Innostuin siitä joskus yläasteella tai lukiossa - se oli nimittäin niitä harvoja bändejä, jotka vaivautuivat niille korkeusasteille keikalle. So fine!!



Ja hassua, miten pieni maailma onkaan, täynnä hauskoja yhteensattumia. Viime viikolla minulle nimittäin selvisi, että Janne soittaa (soitti?) Kärtsyn uudessa kokoonpanossa. Ilmankos se tuntuikin heti niin omalta jutulta. Kaikilla hyvillä asioilla on näköjään taipumusta kietoutua tiiviisti yhteen. ;-)

No joo, mennäänpä takaisin musiikin löytöretkelle. Tuo Last.fm-ohjelmahan myös suosittelee kaikkea "saman tyylistä" kuin omat suosikkibändit, mutta jotenkin en ole vielä oppinut käyttämään tätä ominaisuutta hyväkseni. En oikein tykkää tuollaisesta kasvottomasta, mihin lie matematiikkaan ja satunnaisten henkilöiden klikkailuihin perustuvasta automatiikasta. Haluan mieluummin ihka eläviä suosittelijoita - sellaisia, jotka ovat tutustuneet bändiin ja havainneet sen musiikin niin hyväksi, että ovat valmiita puhumaan sen puolesta. Jos siis sinä olet sellainen ja huomaat minun jääneen paitsi jostakin aivan ehdottomasta musiikillisesta helmestä, niin laita ihmeessä vinkkiä! Uusia mahtavia löytöjäni ovat mm. Coldplay, Travis, the Killers, Daughtry ja the Giant Leap. Mutta musiikillinen tutkimusretkeni jatkuu edelleen... ja myös sinä voit ryhtyä oppaakseni! :-)

Palataanpa lopuksi vielä blogini varsinaiseen teemaan, sillä mitäpä olisi blogikirjoitus ilman Poetsia. ;-) Ei nimittäin ole pelkoa siitä, että bändi pääsisi unohtumaan - edelleen se vaan kuulostaa mun korviini parhaalta - vaikka olenkin viime aikoina perehtynyt erinäisiin maailmanluokan suosikkiartisteihin ja tykästynytkin niistä moniin. Ei vaan löydy poikien voittanutta. Sitä faktaa onkin hyvä juhlistaa ylihuomisella keikalla.:-D

Pitäähän sitä taas vähän hehkuttaa, kun on aihetta:



Hallussa on siis kolme lippua keskiviikon keikalle. Voisko tän parempaa yhdistelmää enää olla: omat synttärit, lavalla maailman parhaat Poetsit, extrana aivan loistavaa Jannea, paikkana legendaarinen Tavastia ja ympärillä ystäviä. Niin, ja seuraavana päivänä vielä vapaata. ;-)

Mukaan ovat siis tulossa varmuudella ystävä H. ja ystävä J., ehkä pari muutakin, pomo ja ystävä SK siltä ensimmäiseltä surullisen kuuluisalta Poets-keikaltani... jokohan nyt olis uuden yrityksen paikka? ;-) Pitääkin hätistellä tyttöjä vielä tänään, kun heistä ei ole mitään kuulunut. Sit tietty Jaana ja Tuitsu - näiden vauhtileidien perässä pitää yrittää pysyä ja yllyttää omia joukkoja mukaan riehakkaaseen keikkatunnelmaan. ;-)

Siitä voi kyllä tulla mielenkiintoista... H. tuntee kyllä Poetsien joitain biisejä, mutta taitaa olla vähän enempi R&B-tyttöjä. Eikä välttämättä osaa meidän muiden lailla nauttia edes rockmiesten tarjoamasta silmänruoasta, höh. On silti aina innolla mukana aina kun on hyvät bileet, ja sehän on oikein hyvä alku se. J. taas on vähän "kevyemmän" rokin ystäviä. Tuntee Poetsia sen verran, että "Eikös se ole se bändi, jolla on se biisi Carnival of... jotain?". - Joo, just se bändi. ;-)

Hih, mähän aion sivistää kavereitani rockmusiikin saralla oikein kunnolla. Ensin pientä "pakkokuuntelutusta" etukäteen ja sit tuhti paketti Jannea ja poikia livenä!!! Toivottavasti vaan Jannen musa ei osoittaudu liian rankaksi tyttöjen makuun... Oon kyl ihan varma et tytöt tykkää, pakohan niiden on kun mäkin kerta tykkään. Ja toivottavasti ne tykkää vielä mustakin tän jälkeen... Joka tapauksessa hauska ilta siitä tulee - ainakin mulle. Eihän niille muille niin väliä... Enks mä ookin reilu kaveri? ;-)

Moon ihan mahoton. Löysin juutuupista uutta Poetsia ja arvatkaa miten siinä sitten kävi? No se tietty soi... ja soi.... ja soi... ja soi... ja.....
 
Poikien uus coveri You know my name on vaan jotenkin niin vangitseva, että se on pakko kuunnella koko ajan uudestaan ja uudestaan. Olisko tullut jotain kolkyt toistoa tälle päivälle. Joo tiedän, vähän hullua, mut tällanen musankuuntelija mä olen. Etsin käsiini alkuperäisenkin, mutta täytyypä myöntää etten oikeastaan ihastunut siihen. En tiedä miksi. Marko vaan kuulostaa mun korviin paremmalta. Ja koko soundi muutenkin.

No kuuntelin mä vähän muutakin tänään. Ensinnäkin tietty poikien toista coveria Tobacco Roadia. Vanhaa Dingoa (Oi niitä aikoja...) ;-) Ihan hyvä biisi ja hauska idea, mut tätä mä joudun kyl vähän pureskelemaan ennen ku nielasen... tuo liika dingomaisuus jotenkin haittaa. No, ehkä mä lämpenen tällekin ajan kans. Tai sit en. Tää taisikin olla ensimmäinen kritiikin ääni poikien suuntaan. Hih, ettei menis liikaa hehkuttamiseksi. ;-)

Mut sit Jannea, sitä pitää kyllä hehkuttaa. Phoenix Effectin eka biisi on aivan loistava! Broken Promises soi tänään kans varmaan parikymmentä kertaa. Taisinpa vahingossa innostua mainostamaan sitä kavereillekin tuolla Facebookissa. Hihi, mä oon varsinainen "hopottaja" kun jostain oikein innostun. Voi kun olis jo enempi matskua. Joo, I know, Tavastialla sitä kuulee sit. Pitää vaan malttaa odottaa.

Mut onpa mukavaa vaihteeksi intoilla vähän muistakin pojista, niin komeita, ihania ja taitavia kaikki. Me likes! Nooou - me loves! :-)

Great news to all my foreign friends: Soon I'll publish short English reviews of the content of this blog! I decided to do that out of three reasons:

1) For all my foreign friends: I want to tell you what's been going on in my life lately.

2) For all the Poets of the Fall fans out there: I want  you to know what this band means to me and how much good their music has done in my life.

3) For you who don't know the band, yet: I want to make sure you will!! ;-)


So keep an eye on the updates! :-)

Tuo vieraskirja on osoittautunut hiljaiseksi paikaksi, koska kaikki mielenkiintoinen keskustelu käydään suoraan topiikkien alla. Siispä se saa lähteä.

Sen sijaan muistuttelisin teitä ihania ihmisiä nettiystäväkirjastani: tähän mennessä vain kolme aktiivisinta ja uskaliainta lukijaani ovat jättäneet sinne jälkensä, vaikka sivullani käy päivittäin melkein kymmenkertainen määrä ihmisiä. Jos siis olet säännöllinen tai satunnainen lukijani, niin tule rohkeasti mukaan! Vastaamalla muutamaan hassun hauskaan kysymykseen teet minut todella iloiseksi. ;-)

Hihi, uutta keikkaa odotellessani innostuin katselemaan edellisen kuvia. Siinä samalla rakentelin otoksistani uuden hauskan kuvasarjan. Tällä kertaa kohteena Jari.



'

  




Helsinki, 26.10.2008